Romaniaktivisti Leif Hagert sivalsi terävästi Emmi Nuorgamin viimeisintä hyveposeerausta. Emmi siis pyyteli anteeksi vanhoja romaneja käsitteleviä blogikirjoituksiaan, ja tottakai kaverit ja muut tuttavat antoivat sitten nämä jutut anteeksi.
Olen terve, koska siltä tuntuu. Se saa riittää. Googlen uumenista löytyisi varmasti vastalauseita tähänkin, mutta eipä sen väliä. Riittää kun on hyvä ja terve fiilis.
Kirjoittamisessa parasta on oman soinnin löytäminen. Tekstissä täytyy olla imevää tempoa. Ei sitä muuten jaksaisi kirjoittaa.
Kun kuulen lauseen "tunnetaidot ovat tärkeitä", poistan varmistimen. Hanns Johstia vapaasti mukaillen. Hanns oli muuten paha mies. Täysi natsi. Hänen kirjansa synkkä repliikki on jäänyt elämään omaa elämäänsä.
Hyväntekeväisyyspuuhat näyttävät yhä enemmän puudelinäyttelyiltä. Onnellisiksi trimmatut ihmiset tanssivat ja hymyilevät ja antavat toivoa, että ehkäpä juuri sinustakin tulisi tanssiva ja superhyper onnellinen! Näin ainakin vielä 2022. En tiedä miten nyt. Onkohan trendi muuttunut.
Journalismi on yhä enemmän käyttöohjeiden antamista. Syvällisempi merkityksellisyys puuttuu tai on huonolaatuista. Ehkä niin pitääkin olla. En osaa sanoa.
Hommassa on uhkailua kerrakseen. Ja ikävä kyllä näitä riittää. Tyyppiä täytyy rakastaa, tai muuten saa köniinsä. Vähän sama kuin juopolle sanoisi liiasta ryyppäämisestä. Kohta kukaan ei puhu toisilleen mitään. Ei ainakaan totta. Sillähän ne ongelmat ratkeaa, eikö?
Ei se löytynyt keittiöstä, vaan aran rakastajan kädestä. Tyyppi ei vain uskaltanut. Ei se vaan uskaltanut. Oli sitten vetänyt itseltään munat veks. Mutta ei hätää, se teki sen ihan noin vain kuvainnollisesti. Sanoi ettei tarvitse niitä enää.
Tutustuin kerran kapakassa erääseen naiseen. Olin päissäni. Niin kai hänkin. Päädyimme lopulta naisen asunnolle. Aamulla en tiennyt missä olin. Koitappa siinä pyytää kaverilta kyytiä kotiin: "hei moi, tuutko hakeen mut, oon tässä... Oota.. Lähellä näkyy sale"
Myös naisen nimi oli unohtunut. Tänään sen toki muistan, mutta silloin en. Missä piilee...
Tiedän miltä tuntuu olla italialainen. Eli viuhtoa mielipuolisesti käsiä ja menettää ajan- ja paikantaju vaikkapa sitten ravintolassa kesken ruokailun. Se on kivaa joillekin. Ei kaikille. Mutta minulle kyllä. Nytkin väännettiin pienistä asioista, kuten hyveistä, onnellisuudesta ja hedonismista yleensä.
