Kirjoitin eilen rehellisyydestä tyngän tekstin. Nyt kirjoitan siitä lisää. Muistutan alkuun, että vaikka maailmassa olisi kuinka paljon rehellisyyttä, varsinaiset totuudet eivät lisäänny tai paljastu.
Kirjoitin joskus, ettei ihminen voi olla rehellinen, jos hän ei edes tiedä valehtelevansa. Väite olisi syytä ottaa tosissaan etenkin täällä suomessa. Me suomalaiset kun pidämme rehellisyyttä yhtenä suurimmista hyveistä. Ja eikö se mene niin, että me suomalaiset olemme muiden silmissä se rehellinen kansa?
Rehellinen vai naiivi, sitä sopii miettiä..
Vaikea saada selvää mitä ihmiset ajattelevat tänään vallankäytöstä; joskus vallankäyttö nähdään pahana ja vääränä asiana, ja sen pohjalta kirjoitetaan kokonainen kirja vääryyksistä. Joskus vallankäyttö nähdään välttämättömänä asiana, johon kaikki onnelliset ja hyveelliset ihmiset olisivat paradoksaalisesti velvoitettu. Maailmasta on hyvä ymmärtää...
Jaksan aina huvittua ihmisten tekopyhyydestä. Etenkin sankarisyndroomaa potevista laiskoista keski-ikäisistä miehistä, jotka surevat kotipihansa eteen tulevasta auraustyön jälkeisestä lumivallista. Heistä osa nostaa kohtuutonta meteliä ja draamaa siitä, etteivät "hauraat vanhukset" pärjäisi tällaisten tilanteiden edessä. Toisin sanoen he...
Kuvitellaanpa asiantuntijaryhmä, joka julistaa kaunopuheisen strategian, jossa jokaisen tulisi taistella kasvavaa päihdeongelmaa vastaan. Samalla piilomarkkinoidaan sitä "oikeaa ja hyvää puoluetta", joka olisi tämän taistelun paras airut: "äänestä vasenta, niin äänestät ihmisyyttä". Äänestät samalla kannabiksen vapautuksen, huumehuoneiden ja...
Aika kuluu joka tapauksessa, oletpa iloinen masentunut, innostunut, onnellinen tai tyytymätön. Aika kuluu, ja elämä loppuu. Pian kaikki on ohi. Eikä tämä ole mikään kyyninen huomautus. Tämä on itseasiassa varsin lämmin suhtautuminen elämän rajallisuuteen. Jos kerran kaikki kuitenkin loppuu, miksei yrittäisi repiä siitä jotakin irti? Eipä se vain...
Joidenkin kanssa keskustelut polkevat paikoillaan. Omaa napaa pidemmälle ei nähdä. Ei, vaikka kuinka yhdessä yritettäisiin. Lumitöissä tämä näkyy selvästi.
Jos joku aukoo päätään auraustyöstä, astun alas hytistä ja huudan takaisin. Tällaisen vihan tunteminen on tyydyttävää. Tuntuu hyvältä vihata takaisin. Ja kun asiaa miettii pidemmälle, ilman vihaa katuisin luultavast sitä, miksi en puolustanut itseäni. Pohtisin miksi annoin toisen kävellä ylitseni. Miksi en tehnyt mitään. Viha on siis tältä osin...
Nykyinen eskapismin käsite on hirveä. Sen tulisi kuvastaa jonkinlaista todellisuuspakoa, mutta eipä se sitä tee. Päinvastoin eskapismin määritelmä ymmärretään lähinnä pehmeän romanttisena hipsukka-tarinana ihmisestä, joka ei muka tajuaisi omaa "arkeaan", vaan etsisi siitä pakoa ja ulospääsyä. Eli eskapisti on yksinkertaistettuna "hyvä ja lempeä...
Jos joku väittää tuntevansa itsensä täydellisesti, onnea matkaan. En tiedä onko sellaisen luuleminen hyvä juttu, mutta väliäkös sillä, jos ihminen on onnellinen vai mitä? Onnellisuuden puutteella taas selitetään nykyään kaikkea vaikeaa. Kunhan olet onnellinen niin sitten.. Hmm.. Jopa trendikkäällä eskapismilla (todellisuuspakoilu) on tässä näppinsä...
