Alistuva viisas ja ylimielinen menestyjä

Onko tunteet olemassa vain meitä itseämme varten? Kukin saa vastata tähän miten parhaaksi näkee.

Vaikea nähdä tunteiden olevan vain meitä itseämme varten. Esimerkiksi vihamielinen aggressio toimii hyvänä suojana ulkoisia uhkia vastaan, eli tunteena se on suunnattu muiden pelotteeksi, mutta toisaalta, kannattaako hyvää vakaata parisuhdetta riskeerata ryntäämällä heti uuteen suhteeseen vain satunnaisen ihastumisen takia, eli onko muiden jatkuva ihastelu ja hyväksyminen yhtään sen parempi? Joku kolmas voi tulla nimittäin mustasukkaiseksi.

Joskus on parempi pitää tunteet omana tietonaan, tai vähintäänkin opetella niiden hienovaraisuus.

Näin ajateltuna omien tunteiden kanssa olisi hyvä olla ainakin jotenkuten sujut, etteivät ne osuisi kohtalokkaasti muihin tai heittelisi meitä itseämme ihan miten sattuu. Tällaiset sisäiset ristiriitaisuudet osaavat kuitenkin olla vaikeita ja kuluttavia.

Jatkuvasti aggressiivinen henkilö ei päästä ikinä ketään lähelleen - eikä kukaan kai hänen lähelleen tahtoisi tosissaan ollakkaan - joten hän saa aina olla sisimmältään rauhassa. Ilman ihastumisen tunnetta taas emme voisi ihastella elämässä esiintyvää kauneutta. Emme voisi antautua puhtaalle esteettiselle hyvälle. Mitä jäisi tuolloin jäljelle? Jonkinlainen outo sisäinen ristiriidattomuus. Toisin sanoen pelkkä tyhjä tyyneys, omahyväisyys, joka sekin on yhä enenemmän valjastettu kaupallisen hengellisyyden tuotteeksi. Tyyneyttä ei enää hyödynnetä hetken lepona elämän ristipaineisiin, vaan nyt se on jo lopullinen vaihtoehtohoito kaikkiin elämän ongelmiin. Vai onko tyyneys aina tarjoiltu niin? "Ole tyyni, niin elämäsi on hyvää". Kovaa mainospuhetta se joka tapauksessa on. En osta sitä ihan noin.

Elon ristiriidoissa voittajana selviää usein hän, joka uskaltaa haluta itselleen hyvää - joskus jopa mielenrauhansa kustannuksella. Tuntuu nimittäin hyvältä tehdä asioita kunnolla ja olla ylpeä saavutuksistaan. Sitä ylpeys kiteytetysti myös onkin - tunnetta että osaa ja pärjää itsenäisesti. On oikeasti hyvä siinä mitä tekee ja mitä on.

Itsestään ylpeä ihminen on myös ulkoisesti paljon haluttavampi henkilö, verrattuna vaikkapa alistuneeseen itseinhoiseen ja jatkuvasti muiden apua tarvitsevaan epäonnistujaan, mutta ylpeyden riesana kulkee joskus ylimielisyys - sitä luulee olevansa parempi mitä lopulta onkaan.

Ylimielisyys on omien kykyjen ja mahdollisuuksien yliarviointia, ja pahimmillaan se on muiden painamista alas oman itsensä korottamiseksi. Kokonaiset ryhmät voivat elää tietynlaisessa ylimielisessä kuplassa, joka ei kuitenkaan pitkässä juoksussa kestä todellisuuden ristipaineita, vaan lähinnä vain ylläpitää yhteistä illuusiota yhteisellä retoriikalla, esimerkiksi erilaisia superlatiiveja hyödyntämällä. Kaikenlainen vajavaisuus kuitenkin paljastuu ainakin hänelle, joka tuntee itsen ja maailman välisen suodattimen, ja pyrkii näkemään totuuden moniselitteisyyksistä ja kaunopuheista huolimatta. Tämä vaatii nöyryyttä - elämän haurauden ja ihmisten välisten vuorovaikutteisten verkostojen ymmärtämistä. Sen tajuamista, että asiat itsessään eivät muutu toiseksi, vaikka niistä kuinka kaunopuheisesti tai väheksytysti puhuttaisiinkin. Silloin silmät aukeavat ilmeiselle, koska totuus elää yksityiskohdissa.

Nöyryys on aina jonkinlaisessa ristiriidassa ylpeyden kanssa. Nöyryys on oman vajavaisuuden ymmärtämistä, ja sen totuuden hyväksymistä, että kukaan meistä ei ole toisten mielestä täydellinen, eikä kukaan meistä pärjäisi yksin. Nöyryyden haittapuolena on, että nöyrä ihminen ei ole sosiaalisesti haluttava, sillä häneltä puuttuvat ylpeän ihmisen osaavat ja itsevarmat otteet. Nöyryys on eräänlaista alistumista muiden armolle. Liika nöyryys tekee etäiseksi ja passivoi - se on falskia epäinhimillistä näytelmää - korostunutta alistumista. Ikävä kyllä sellainen käytös mystifioidaan usein hengellisyyden retoriikalla, kuten viisaudella tai kosmisella rakkaudella, jotka eivät itsessään kerro vielä mitään yksityiskohtaista.

Kuka haluaisi itselleen ikialistuvan nöyrän kumppanin, joka ei pohjimmiltaan olisi ylpeä edes itsestään? Entäpä kuka haluaisi itse olla tuollainen alistuva kumppani rakastetulleen? Tasapaino vaatii molempien tiedostamista - ylpeyden ja nöyryyden - joista kumpikaan ei voi kompensoida toisen puutetta. Sitä on suhde sanan laajassa merkityksessä.

Yliampuvan nöyryyden ongelma on pohjimmiltaan sama kuin ylpeydessäkin: ihminen ei tunnista niitä rajoja, joista omat kyvyt alkavat, ja mihin ne päättyvät. Toki tulee ymmärtää, ettei se lähtökohtaisesti ole mikään helpoin rasti edes tunnistaa. Ei ainakaan tänään, kun keinotekoinen ylpeys korvaa toiminnallisuuden, ja ylikorostuneesta nöyryydestä ollan niin kovin ylpeitä. Kyvytkin ovat lähinnä hienoja mitäänsanomattomia titteleitä, ja pärjääminen pelkkiä ulkomuistista revittyjä koevastauksia tai fraaseja kaikkine hyvesaivarteluineen. Näitä arvoiksi nimitettyjä tuotteita sitten kaupataan lähes joka puolella ja kaikille, joten niihin on lähes mahdotonta olla törmäämättä. Tuleekin kysyä itseltä: mitä olen valmis ostamaan luodakseni hyvää elämää, ja mikä on sen hinta?

Ylinöyristä puhutaan usein "viisaina" ja yliylpeistä "menestyjinä", mutta en ole vieläkään ymmärtänyt, mitä nämä viisaat ja menestyneet lopulta sitten osaavat, muuta kuin olla hiljaa, vihjailla vääryyksistä, tai puhua mitäänsanomattoman abstraktisti lähes aina kun avaavat suunsa.

Motivaatiopuhuja, joka kertoo menestyksen salaisuuden löytyvän nöyryydestä, on itseasiassa enemmänkin vain retorisesti taitava ja tunteisiin vetoava hahmo, jolla on kyky sanoittaa ja koskettaa sisimpämme salaisuuksia. Se on tietysti mukava asia. Se on tämän päivän romantiikkaa, koska rakkaudesta ei muutoin kehdata puhua. Siksi kai rakkautta ei enää tajuta kuin pelkän kaupallisen retoriikan kautta. Mutta jos haluat ihan oikeasti uusia - ylpeyden aiheisia - lopputuloksia omaan elämääsi, tulee osata myös toimia uusilla tavoilla, ja puhua niistä tunnetasolla. Se vaatii nöyryyttä ja kykyä olla yksityiskohtia tarkasteleva aloittelija. Se vaatii niiden henkilöiden tunnistamista, jotka osaavat ja haluavat vilpittömästi auttaa. Rakkaus on siinä mielessä kuitenkin riskipeliä, että joskus se vain menee metsään.

Päädytään samaan kysymykseen uudelleen: onko tunteet vain meitä itseämme varten?