Alkoholismin keskivaihe

Duodecimin terveyskirjaston virallisen määritelmän mukaan alkoholismi on sairaus. Mutta kadunkielellä se on mitä tahansa ihminen keksii sen olevan.

Itselle mielekkään totuuden valitseminen ei sinänsä ole uusi juttu. Kirjoitinkin aiheesta blogitekstin nimellä miten tehdä havainto. Meillä on aina jokin henkilökohtainen teoria siitä, miten uskomme asioiden olevan, olkoon asia kuinka pelkistetty tai arkinen tahansa. Tämä pitää psyykeen ja ymmärryksen kassassa. Emme olisi rationaalisia ilman sitä kykyä.

Jo antiikissa valittiin lääkäri sen mukaan, tarjosiko hän hoitokeinoksi päihteitä tai muuta mukavaa. Toki silloin oli tietokin erilaista, ja tiedonkeruutavat paljon nykyistä oudommat.

Tarkastellaanpa alkuun pakonomaisuutta. Ihmisen on pakko hengittää, mutta onko ihmisen pakko hengittää pakonomaisesti? Varmasti, jos kyseessä on esimerkiksi paniikkikohtaus. Ihmisen on kuitenkin myös pakko hengittää elääkseen, joten hengittäminen on sinänsä normaali elintoiminto, eikä siis ongelmallinen riippuvuus, paitsi kun hengitys oirehtii paniikissa, ja ihminen hengittää pakonomaisesti. Silloin hyperventiloidaan eli ylihengitetään.

Alkoholismissa on jotakin samankaltaista riippuvuutta, kun paniikin synnyttämässä hyperventilaatiossa. Alkoholistin on juotava oireisiinsa, jotka johtuvat alkoholista itsessään. Esimerkiksi krapulan paniikit pakottavat alkoholistin juomaan, että hänen olonsa tasaantuisi "normaaliksi", aivan kuten rauhallinen hengityskin tasaa ihmisen pois paniikista. Ongelmia syntyy alkoholismin kehittyessä, kun käsitys normaalista alkoholinkäytöstä muuttaa muotoaan siten, että koko persoonallisuus muuttuu yhä enemmän alkoholistiseksi - normaalin juomisen rajat ensin häilyvät, ja lopulta katoavat. Lopulta henkilö juo oireisiinsa luoden samalla uusia oireita.

Tieteellisessä mielessä alkoholismi on neurobiologinen sairaus, joka vaatii alkoholia kehittyäkseen. Jokaisella on sairauden syntyyn erilaisia geneettisiä taipumuksia, mutta myös persoonallisia suojatekijöitä. Alkoholismin hoidossa keskeisintä on ymmärtää, mitä se sairautena ylipäänsä on, eli miltä se näyttää ja tuntuu arjessa, ja miten kääntää sairastuneen henkilökohtaiset kyvyt palvelemaan nimenomaa raittiutta. On nimittäin turha elää koko elämäänsä rajaavassa kieltäymyksessä, jos raittius tarjoaa helpottavan vapauden. Ongelmana vain on yleensä se, ettei raittiuden ihanuus paljastu, ennen kuin juomisesta tulee surkeaa.

Alkoholismi on kuin syöpä - ilman oikeaa hoitoa se vie ihmisen lopulta hautaan. Siksi on turha puhua tahdonvoimasta tai vedota arvoihin, vaikka moraalinen arvoluisu kuvaakin alkoholismia osuvasti. Arvot eivät vie ihmistä hautaan, eikä tahdonvoima päätä sitä, miten aivot biologisesti toimii.

Alkoholismi on usein jaoteltu kolmeen toisistaan erottuvaan vaiheeseen; varhaisvaihe, keskivaihe, myöhäisvaihe. Tarkastellaanpa keskivaihetta.

Matka varhaisvaiheesta keskivaiheille kestää noin 7-10 vuotta. Tässä kohden alkoholia on jo opittu juomaan ja se alkaa todella näkyä.

Tyypillinen ikä keskivaiheen alkoholismin näkyväksi tulemisessa on usein noin 30-35v. Moni alkoholisti on siis tavallinen työssäkäyvä perheenisä tai -äiti, jonka juomisesta puhutaan hiukan oudoksuen. Ei oikein ymmärretä, mitä tälle leppoisalle kaverille on tapahtumassa.

Alkoholismin keskivaihe itsessään kestää 2-5 vuotta, sitten ollaankin jo myöhäisvaiheessa.

Alkoholismin keskivaiheilla alkoholiin liittyvät lupaukset ovat toistuvia ja sävyltään lujia. Silti törttöilyt lisääntyvät, ja samalla pyydetään yhä enemmän anteeksi mokia. Lupauksista on aina vain vaikeampi pitää kiinni.

Alkoholisti huomaa hissukseen olevansa erilainen alkoholinkäyttäjä kuin muut. Hänellä on tarve ylläpitää hataraa juomisensa ympärille rakennettua mielikuvaa, silti hän tuntee rakennelmansa väistämättä hauraaksi. Jos epäilet alkoholistin pyhää totuutta, saat varmasti kuulla siitä.

Nyt alkoholisti alkaa toistella lausetta: voin lopettaa koska tahansa. Lauseesta tulee hänen mielenterveytensä kulmakivi, ja hän on sille yliherkkä. Alkoholisti saattaa pitää raittiita jaksoja, mutta hänen olemuksessaan ei tapahdu mitään ratkaisevaa käännettä. On vain hetkellisiä helpotuksia ikuisiin murheisiin. Alkoholi on yhä korkealle nostettu arvovaltainen asia alkoholistin elämässä - juo hän tai ei.

Jos kokenut päihdelääkäri puhuu alkoholismista ja epäilee alkoholistin totuutta, hän saa kuulla kunniansa, vaikka muu perhe olisikin hänen kanssaan samaa mieltä. Perhe on yhä pahemmin solmussa alkoholistin salaperäisen hauraaseen totuuteen. Häpeä saa kaikki piiloutumaan.

Nyt myös perheen ja muiden lähiomaisten mielenterveyttä aletaan epäillä. Jos he uskaltautuvat keskustelemaan ammattilaisten kanssa asiasta, heille tarjotaan psyyke- ja mielialalääkkeitä lohdutukseksi. Tilanne syvenee ja syntyy yhä kummallisempia manööverejä alkoholistin ympärillä, joka ei vieläkään löydä mitään pahaa omasta juomisestaan. Se on olevinaan vain hänen oma asiansa.

Alkoholisti alkaa piilotella hätävarapulloja joka puolelle. Myös juomiseen liittyvä selittely lisääntyy. Alkoholisti on liian väsynyt ja siksi hänen täytyy juoda, hän on liian masentunut ja siksi hänen täytyy juoda, hän on aina stressaantunut ja siksi hänen täytyy huoda, ja hänellä on aina murheita ja siksi hänen täytyy juoda.

Alkoholisti alkaa jättämään yhteisiä aterioita väliin ja etääntyy henkisesti muista yhä enemmän. Jos luvassa on illanistujaiset, hän on hyvissä ajoin juovuksissa.

Viimeistään tässä vaiheessa alkaa krapularyypyt. Viikonloput juodaan läpeensä, ja nyt alkaa epätoivoinen taistelu työnhoitamisten ja annettujen lupausten kanssa. Jos alkoholisti tekee arkityötä, niin kaikki maanantaista keskiviikkoon on yhtä tuskaa.

Jos alkoholisti ei juo, hänestä tulee katkera ja vaikea ihminen. "Tuurijuoppous" voikin olla suurempi haitta muulle perheelle, sillä "kuivaraitis" alkoholisti on kuin tappiinsa viritetty jousi; jatkuvasti kireä ja jännittynyt. On tiuskintaa ja panettelua.

Alkoholisti alkaa lopulta eristäytyä yhä enemmän muista. Hänellä ilmenee mahtipontisia ja suureellisia ajatuksia aina vain enemmän. Alkoholistin omanarvontunto laskee, ja kokemus itsestä on surkea.

Alkoholisti kestää yhä vähemmän krapulaa ja sen morkkista, joka johtaa aina uuteen korjaussarjaan. Alkoholistin elämästä tulee yhä enemmän oman alkoholinkäytön laskemista. Mieli siis toimii alkoholikeskeisesti - holistisesti. Se laskelmoi mahdollistaakseen alkoholinkäytön.

Alkoholisti tajuaa hitaasti olevansa hieman erilainen kuin muut, ja hänen itseluottamuksensa murenee. Hänellä on pelkotiloja, koska hän ymmärtää otteen elämästä lipeävän. Romahduksen pelko estää häntä paljastamasta todellisia tuntojaan läheisille.

Moni alkoholisti valittaa nyt yksinäisyyttään, silti he eivät päästä ketään sisimpäänsä. Alkoholisti ei rohkene puhua totta, eikä muuttaa mieltään. Läheisen kosketuksen saaminen alkoholistiin on vaikeaa.

Keskivaiheen alkoholisti saattaa tässä vaiheessa vielä kuunnella jotakuta, jota hän pitää arvossa

Lisäksi:

www.juhakemppinen.fi (päihdelääkärin näkemyksiä)