En minä sinua erityisesti muista

Kävimme perheen kanssa eilen vanhan ystäväni luona kylässä. Tuli juttua kuulumisista ja kaikesta muusta sellaisesta, mistä ihmiset nyt yleensä puhuvat.
Ystäväni puoliso kertoi, että erään nuoruuteni kaveriporukkaan kuuluneen henkilön kumppani oli hieman paheksuen esitellyt ystäväni eräässä tilaisuudessa "miehensä vanhaksi ryyppykaveriksi".
Jäimme miettimään asiaa.
En itse ainakaan erityisemmin muista ryyppykertoja tämän tyypin kanssa. En vaikka paljon silloin join, ja samoissa porukoissa pyörittiin.
En yleensäkään muista asioita, joita ei erikseen muistella. Siksi ystävien luona yleensä käydäänkin vierailulla: voidakseen nostalgisesti muistella vanhoja.
Eivät ne menneet muistot totta ole, vaan värittyneitä, mutta ideana onkin yhdessä oleminen ja nauru.
En tiedä miten se parempi väki hoitaa omat kyläilynsä. Vaihtavatko he ajatuksia siitä kuinka järkeviä ja moraalisia ovat, ja ovat aina olleet, vai mikä on homman nimi..

Elämä ei ole pelkästään kevyt näkökulmaleikki, vaan mukana on myös raaka totuus. Hommaa voi ajatella niin, että ilman radikaalia ei ole taantumuksellistakaan. Radikaalisuudessa ja taantumuksellisuudessa kyse on lopulta samasta asiasta, tai saman kolikon kahdesta eri puolesta, miten sen nyt haluaa nähdä.
Väliin mahtuu kaikki muu. Koko rehevä elämä totuuksineen päivineen.
Valtaosin olemme kukin jotakin radikaalin ja taantumuksellisen väliltä. Perspektiivikysymys, kuten terrorismin ja vapaustaistelijan tapauksessa.
Yhdelle alkoholi on jotakin radikaalia, toiselle se on osoitus taantumuksellisuudesta.

Minua pidetään runollisena ihmisenä kai siksi, etten jaksa pikkutarkasti eritellä ja täsmentää mitä kaikkea asiat olisivat. Hyväksyn runouteni, koska tieteilijät ovat työssään niin tylsän täsmällisiä, heidän kohtalokseen koituu liian usein ikuinen tärkeyspuhe.. Että oma tieteenala olisi se tärkein juttu..
Elämä nyt vain on sellaista, että jos annetaan täsmällisen tarkat tiedot jostakin, niin ihminen sitten vertailee itseään mielipuolisella vimmalla siihen johonkin, ja katsoo kuinka tarkasti jutut täsmäävät häneen itseensä, eli onko hän itse esim. radikaali vai taantumuksellinen.
Harva tekee esimerkiksi IQ-testin selvittääkseen onko hän laiska vai heikko, vaikka siihen tarkoitukseen testi on kyhätty.
IQ testi tehdään turhan usein jonkinlaista paremmuutta osoittamaan.
Knoppina: ei se älykkyys muita puutteita korvaa. Eikä se anna vääriä tekoja anteeksi.

Jos keskustaan avattaisiin nyt älymystön kahvila, jossa kerrottaisiin käyvän vain älykkäitä ja sivistyneitä ihmisiä, niin pian paikka vilisisi teennäisyyttä ja tuomitsemista. Se olisi ihan varma. Olisi radikaalia älykköä, olisi taantumuksellista tuomitsijaa. Ja päinvastoin. Joskus jopa yhdessä ja samassa henkilössä.

Mutta jos perustetaan pelkkä tavallinen kahvila, niin siellä sitten kävisi vain niitä tavallisia älykkäitä ja sivistyneitä ihmisiä. He saattaisivat keskustella jopa jostakin oikeasti mielenkiintoisesta ja yhteiskuntaa parantavista asioista. Vaikkapa oman alansa yksityiskohdista.
Ehkä he muistelevat menneitä ja nauravat.

Kun aloin kuuntelemaan narsismia käsittelevää kirjaa, ensimmäiset puolituntia painotettiin, että sanaa "narsismi" käytetään liian usein leimasimena ja lyömäaseena.
Jotkut käyttävät sanaa "narsismi" arkikielessä huolettomasti, mikä on ok, koska on aina mukavaa ettei turhia huolia ja turhaa syyllisyyttä ole liikaa.
Huoleton leimaaminen ja syyllistäminen ovat ongelma. Tai huoleton leimautuminen/naiivi usko siihen että se mitä meistä sanottaisiin olisi totta.
Moni haluaisi olla älykäs ja sivistynyt, ja menee siksi älymystön kahvilaan teeskentelemään - eli leimautuakseen.
Toinen puoli pysyy kotona sisällä ja soimaa itseään siitä etteivät ole riitävän älykkäitä.
Sama narsismin kutsu molemmissa tapauksissa.

Älykkyys on psykologiaa, ja omaa mielikuvitustaan voi käyttää täydessä laajuudessaan sen pohtimiseen, mitä kaikkea älykkyys kattaa.
Omaa tulkintaa voi rohkeasti heijastaa totuutta vasten. Sitä on älyn käyttö.
Sivistys on lukutaitoa, käytöstapoja, ehkä yleistietoakin. Sellaista sisäistä ja ulkoista järjestystä, jota ei tarvitse väkipakolla valvoa.
Ystäväni tulkittiin "vanhaksi ryyppykaveriksi", vaikka kumpikaan meistä ei kunnolla enää muistanut yhtään ryyppykertaa tämän kolmannen osapuolen kanssa. Hän ei selkeästi ollut niin mieleenpainuva mitä ehkä toivoi. Mieleenpainuvuudet tapahtuu kuitenkin totuudessa - siinä että oikeasti käy ihmisten luona kylässä.
Näin se elämässä vain menee. Ihmiset elävät enemmän tai vähemmän oman päänsä sisällä, oman yhteisönsä tarinassa - jotkut enemmän yksin kun toiset.

Jokainen järkevää elämää elänyt ihminen on varmasti joutunut kysymään itseltään:
"kuinka lähellä järkevä elämä ja pelkurimainen elämä ovatkaan toisiaan.."