Enemmän pinnallisuutta, vähemmän uhriutumista

22.08.2023

Pinnallisuus motivoi. On mukava käydä salilla, kun tietää tekevänsä tulosta. En halua olla mikään Sisyfos, ikuiseen saamattomuuteen kirottu myyttinen hahmo, joka tarujen mukaan vain pyörittää samaa kiveä pisin vuorenrinnettä yhä uudestaan ja uudestaan saamatta mitään todellista muutosta aikaan.

Käyn salilla, koska tahdon pysyä kunnossa. Nautin myös siitä, kun on lihaksia, ja että ne todella näkyy. En siedä itsestäni velttoutta. Tahdon siis asioita ihan syystä - myös pinnallisessa mielessä. Haluan juttuja, eikä siinä oikein muu auta, kun haluta, vaikka kyllä se halu joskus ahdistaakin. Erityisen vaikeaa lihaksia on haluta silloin, kun ei jaksaisi tehdä mitään niiden eteen. Sitä on herkästi valmis kääntämään huomionsa muualle, vaikkapa lepoviisauteen. Moni saliveteraani ymmärtää tämän miinan. Siitä onkin peräisin saliviisaus: "mene ensin salille, mieti vasta sitten".

Pinnallisuudella on siis motivoivat hyötynsä. Pinnallisuus saa haluamaan juttuja, ja kun osaa haluta asioita myös pitkällä tähtäimellä (visioida tulevaa), eli kuvitella itsensä lihaksikkaana, sitä voi opetella haluamaan ns. pieniä askelia, eli nauttia salilla olemisesta. Levon ymmärrys sisäistyy siinä samalla. Täytyy nimittäin malttaa levätä, että jaksaa taas haluta ja saavuttaa. Toki välillä sitä törmää uusmuotisiin "korostuneen moraalin" omaaviin jäykkiksiin, jotka itkee, että pinnallisuus on aina perseestä. Mutta ei se ole. Ihmisellä olisi esimerkiksi aika köyhä mielikuvitus, jos siihen ei liittyisi yhtään varsinaisia mielikuvia (eli pintaa).

Voit vaikka miettiä omaa mielikuvitustasi. Onko siinä pinnallisuutta mukana? Kykenetkö visioimaan haluttavan ihmisen, jolla on muodot? se, millaiset muodot haluttavalla ihmisellä on, on puolestaan makukysymys.

Mitä sitten on uhriutuminen? Se on pitkälti sitä, että jättää leikin kesken heti, kun vaikeuksia ilmenee. Alkaa itsen tai muiden syyttely. Itsesääli on ehkä ikävin miina kohdata, koska sitä ei välttämättä osaa edes eritellä itsestä. Syntyy synkkä usko: "kukaan ei ymmärrä minua". Pyhpah. Moni ihminen ymmärtää toista ihmistä. Joskus siihen ymmärrykseen tarvitaan rohkeutta ja selkeää vuorovaikutteista sanoittamista, joskus turvaa, joskus aggressiota (voimaa). Hommaa tulee ajatella tilannetajuisesti (ei pelkän yhden teorian kautta). Eri asia onkin, pyöriikö siinä omassa lähipiirissä joku oikeasti tilannetajuinen (viisas), vai julistavatko ihmiset vain olevansa viisaita. Näillä kahdella on eronsa. Omaehtoisiin julistuksiin uskokoot ken tahtoo.

Itsesäälinen uhriutuja alkaa uskomaan itsestä sellaista paskaa, että ei muka voisi tehdä muutosta, tai etteikö muut oikeasti muka ymmärtäisi vaikeita elämäntilanteita. Huom. Uhriutumisessa on tasoja. On eri asia olla uhri, olla olosuhteidensa uhri, jäädä olosuhteidensa uhriksi, ja uhriutua. Jos asiaa pohtii, niin nimenomaa halulla on se motivoiva merkitys, pyrkiikö etenemään näillä tasoilla ja mihin suuntaan. On hyvä omata rikkaat halut eteenpäin menemiseksi, vaikka ne joskus ahdistaakin.

Mitä tapahtuisi, jos kaikki taitavat eetikot vain uhriutuisivat? Pohditaampa.

Jos insinööri rakentaa sillan, mutta pian avajaisten jälkeen silta romahtaa ja parisataa ihmistä kuolee, niin riittääkö selitykseksi se, että insinööri yritti parhaansa? "Minä laskelmoin lujuudet niin hyvin kun osasin". Ei riitä. Olisi katastrofi menettää ihmishenkiä vain siksi, että joku, jonka tulisi osata hommansa, yritti vain parhaansa, vaikka muualla sillat oikeasti kantaa ja niitä osataan rakentaa. Paljas silmä (pinnallisuus) osaa siis todeta ja arvioida asiantiloja.

Emme voi tuudittautua siihen, että hyviin lopputuloksiin pelkästään pyritään. Tulee tunnustetusti myös onnistua. Esimerkiksi hyväntahtoisuus yksin ei saa ihmistä toimimaan hyödyllisesti. Tarvitaan myös kykyä älylliseen varmuuteen sekä aggressiiviseen etenemiseen. Samaan sänkyyn ei kaksi alistujaa mahdu, tai ainakin seksi olisi silloin hyvin outoa. Eli jos asiat menevät pahasti pieleen, tai tuntuvat epätyydyttäviltä, tai oudoilta, homma pitää tutkia, ja puutteet nostaa esiin, ja toimia uudella tavalla. Tulee kysyä: miksi jutut eivät onnistu? On inhimillistä erehtyä, mutta on myös inhimillistä olla välinpitämätön ja häikäilemätön. Sitä omaa "inhimillisyyttä" täytyy osata tarkastella kriittisellä silmällä.

Oma sisäinen eettinen motivaatio täytyy tunnistaa, mutta se ei palauta laskuvirheen vuoksi menehtyneitä ihmishenkiä, tai poista liika aggressiivisen raiskaukseksi luokitellun tapahtuman synnyttämää minäkuvan murtumista. Miten siis sovellan omaa eettisyyttäni oikeasti? Kuuntelenko muita ja kunnioitan heidän toiveitaan? Luotanko kykyihini? Elämä on vaikeaa ja vaarallista. Suorapuheisuus ja adekvaatti hyvä tieto vähentää riskejä. Esimerkiksi matematiikkaa pitää oppia rakentaakseen siltoja, eikä silloin riitä se, että on oppivinaan asioita.

Kuvitellaan, että ohjelmoit itsestään ohjautuvan älyrekan. Eteesi tulee tilanne: joko älyrekka ajaa tila-auton kanssa nokkakolarin ja neljä kuolee, tai sitten se väistää, ja urheiluauton kuljettaja kuolee. Kumman valitset? Neljä vai yksi ihmishenkeä? Utilitarismin (hyötyfilosofian) piirissä vastaus saattaisi olla puhtaan matemaattinen. Rekka ohjelmoidaan kulkemaan urheiluautoa päin, jotta yksi kuolee ja neljä säästyy. Mutta voiko näitä asioita tarkastella pelkillä numeroilla?

Tuleeko lääkärin uhrata elinsiirroilla yksi toipumassa oleva sairas ihminen pelastaakseen neljä kuolevaa ihmistä? Lääkärin tehtävä on hippokrateen valan mukaisesti auttaa ja pelastaa ihmishenkiä, mutta tuleeko hänen ajatella jokaista ihmistä erikseen, vai toimia "suuremman hyödyn" eteen, eli pelastaa lukumääräisesti enemmän ihmisiä?

Mitä tapahtuu, jos tulevaisuuden älyautot ja robottilääkärit rakennetaan toimimaan numeraalisesti "suuremman hyödyn eteen"? Moniko meistä ihmisistä päätyy varaosiksi, tai jää rekan alle? Noh. Tämä oli ehkä vähän pelottelua, mutta korostaa taitavan eettisen filosofian tärkeyttä.

Summa summarum: on viisautta pitää itsensä terveenä, sekä kehollisesti että mielellisesti, niin hyvin kun siihen vain kykenee. On viisautta pyytää tarvittaessa rohkeasti jeesiä joltakin hyvältä tyypiltä, vaikka vain salikaveriksi. Ei saa säikähtää omaa pinnallisuuttaan, mutta sen ei saisi myöskään antaa kahlita tai huijata. Itseään saa vertailla muihin, mutta etenkin itsensä kanssa kannattaa kilpailla.

Loppuun eräs lempilainaukseni: vaikka voittaisit rottien välisen kilpailun, olet silti rotta



Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Maija-Riitta Ollila - Tekoälyn etiikka (Otava 2019) (älykästä ja hyvää filosofiaa tekoälyn määritelmistä ja haasteista)