Halua - ja saat paljon: köyhän kulttuurin ongelma

Aika-ajoin on hyvä tehdä eroa halun ja tarpeen välille.

Halut ovat jotakin, jotka vievät maailmaa eteenpäin. Tarpeet taas pitävät meitä hengissä. On siis eri asia haluta ja tarvita juttuja.

Saako rahaa haluta? Millainen suhtautuminen köyhän kulttuurin kasvatilla on yleisesti rahaan? Halutaanko köyhässä kulttuurissa rahaa, vai tarvitaanko siellä rahaa?

Köyhällä kulttuurilla tarkoitan mustavalkoiseen ja kapeaan - lähes kulttuurittomaan - elämänkatsomukseen tähtäävää suuntausta, joka tarkoittaa pelkkää hengissä pysymistä ja vähään tyytymistä. Suomalainen kulttuuri on tällä mittapuulla hyvinkin köyhää.

Suomessa hyveellisyyttä ja moraalia valvotaan jos ja millä kaunopuheisella jargonilla - tai häpeärangaistuksilla - mutta mitään todellista kulttuurillista vaihtoehtoista hyvää ei silti tarjota. Hienona esimerkkinä runsaat mielenterveyspuheet, kuten: "mies on rohkea, jos hän itkee". Vähemmälle huomiolle jää ne kertomukset, että on myös rohkeutta olla itkemättä. Tulee nimittäin ottaa huomioon, että valtaosa miehistä koulutetaan tappamaan, koska naapurimme Venäjä on hyvinkin aggressiivinen ja sotaisa valtio. Tämä kompo on sellainen, joka ei ainakaan meikäläistä rohkaise itkemään, vaan päinvastoin olemaan itkemättä. Rintamatilanteessa ei paljon lohduta kanssamiehen "rohkeus itkeä", vaan hänen rohkeutensa toimia. Siksi tuntuu nurinkuriselta lukea pelkästään "rohkeudesta itkeä". Se kun voi olla myös pahaksi.

Asiaa voisi tarkastella tilannetajuisemmin: joskus itkeminen on rohkeutta, joskus se ei ole. Ei siis tehdä itkemisestä psykologista hyve-ideologiaa. Mutta en lähde nyt tähän aiheeseen.

Yleisesti "hyvä" ja "hyvyys" käsitetään oudosti siten, miten iltapäivälehdet tai some niistä sattuu sanomaan. Ja se on aika kapeaa luettavaa se. Onko ihminen ylipäänsä niin hyvä kuin itse ilmoittaa olevansa? Ei varmasti. Julkisessa keskustelussa on vähän samaa dynamiikkaa, kuin että tarjoaisi köyhille ruoka-apua vain siksi, että itse korostuu siinä edukseen: "katsokaa kaikki kuinka hyvä ihminen minä olen. Minä autan! Minä olen kiinnostunut". Eipä se henkilökohtainen näkyvyyden himo köyhyyttä poista, tai kulttuuria rikasta. Täytyy tehdä pitkäjänteistäkin duunia. Hyvyys on turnauskestävyyslaji. Siinä täytyy onnistua. Tehdä juttuja oikein.

Mitään vapautuneen älyllistä keskustelua aidosta hyvästä ja hyvyydestä on vaikea käydä edes mielipidepalstoilla, koska todellisuus ja ihanne sekoittuvat siellä niin vahvasti toisiinsa, ettei vastavuoroista argumentaatiota oikein synny. On vain vuodatusta ihanteista.

Mitä on hyvä elämä? Se on hyvä kysymys. Mitä on hyvä elämä aidosti, vai mitä on hyvä elämä omissa ihanteissa?

Halu elää hyvä elämä näkyy köyhässä kulttuurissa siten, että esimerkiksi nuorten runsaat palkkatoiveet (tai palkkavaatimukset) ajavat heidät sellaisiin duuneihin, mistä he eivät kykene suoriutumaan, ja mistä he eivät mitenkään edes nauti. Silti hyväpalkkaisia duuneja vain liputetaan, ikään kuin ne olisivat tae onnesta, ja kaikille sopivia.

Kun tähän "hyvän elämän" soppaan lisätään vielä kunnon velat päälle, niin voala! Siinä sitten kukoistetaan pitkään ja hartaasti muiden nähtävillä. Sidottuna ja solmussa omiin valintoihin. Sitä ollaan naimisissa sellaisten asioiden kanssa, joita ei pohjimmiltaan elämäänsä halua, ja joihin ei kunnolla edes pysty. Lopulta rahasta tulee halun sijaan tarve. Ja jos jotakin perustavanlaatuista muutosta asiaintilaan mielii, niin joutuu burnoutin uhalla opiskelemaan uudet neljä vuotta jotakin ihan muuta. Kaikin puolin ikävä juttu, mutta minkäs teet, kun muuta ei opeteta haluamaan. Tällainen on tulosta köyhästä kulttuurista.

Itse mietin, että urakysymyksiä voitaisiin tarkastella enemmän myös kykyjen kautta, eikä pelkästään loppututkintojen ohjaamana, mutta näin asiat eivät tietenkään ole, paitsi huippuhommissa, jotka vaativat erityistä lahjakkuutta. Kulttuuristakin pitää tätänykyä opiskella tutkinto (ainakin jos haluaa apurahaa), ja huvittavaa onkin, että juuri tätä rahoitettua kulttuuria luodaan sitten kulttuurin oman "tarpeen" ohjaamana - eikä siis todellisen kulttuurinluonnin intohimon (halun) kautta. Siksi kulttuuri on jäänyt köyhäksi. Enkä tiedä tulisiko tätä tahdonpuutetta korjata rahalla vai esimerkillä?

On myös mielenkiintoista ajatella minkälaisia identiteettejä rahan haluaminen luo köyhään kulttuuriin. Kuljemmeko kaikki samanlaiset merkkikuteet yllä? Vai identifioidutaanko jämpteiksi ja rehellisiksi - hyviksi - velan- ja veronmaksajiksi? Vai tuleeko meistä kenties häikäilemättömiä "seikkailijoita"? Mitä raha tekee ihmiselle, joka ei ole nähnyt rikasta kulttuuria?

Köyhässä kulttuurissa häikäilemätön seikkailija on hän, joka ei välitä yhteisistä sopimuksista (kuten lainanmaksuista), vaan tyydyttää pelkästään omia halujaan välittämättä muista. Eli tässä tapauksessa häikäilemätön seikkailija on valmis hyötymään rahasta, mutta ei kanna vastuuta takaisinmaksuista tai muusta yhteiskunnallisesta rahan kiertokulusta. Sitä istutaan vain perseellään ja manifestoidaan mukavia. Lopulta rahan arvoa ei enää ymmärretä. Ei tajuta, miten paljon vaivaa rahan eteen muualla nähdään. Pian koko käsite "vaiva" alkaa tuntumaan kirosanalta. Miksi nähdä vaivaa minkään eteen, kun muutkaan some-onnelliset eivät sitä tee? Tällainen ajattelu on köyhän kulttuurin tulosta.

Todella häikäilemätön ihminen ei edes koe tunnontuskia välinpitämättömästä suhtautumisestaan muiden rahoihin.

Rahan tarve voi syntyä myös terveydellisistä syistä, eli jos sairastuu ja menettää toimeentulonsa. Ehkä käteen jää vain velat. Silloin ei voida puhua enää halusta tai sen puutteesta. Tilanne on kaikkien kannalta ikävä ja huono asia, jonka vuoksi yhteiskunnan hoitorakenteiden ja hoitopolkujen tulisi olla kestäviä. Mutta köyhä kulttuuri näkee vanhukset, sairaat ja muut "taloudellisesti hyödyttömät" ihmiset lähinnä ongelmajätteenä, joista tulisi päästä mahdollisimman pian eroon. Se on narsistista se.

Entä halut ja onnellisuus? Mitä yhteyttä niillä kahdella on?

Kuvitellaan että lammas on onnellinen, kun hän on terve. Ollakseen terve lampaan tulee täyttää omat tarpeensa. Häiriintynyt lammas on vauhko, ja muihin lampaisiin nähden poikkeuksellinen, eikä siksi välitä tarpeistaan. Tässä kontekstissa terve lammas on helppo nähdään "onnellisena" lampaana.

Onnellinen lammas elää laitumella ja tyytyy siihen mitä tarjotaan. Lammas toivoo isäntiensä pitävän pahat sudet loitolla, vaikka eihän lammas oikeasti toivo mitään, vaan lammas vain pelkää, jos jotakin oikeasti pelättävää nurkille ilmaantuu. Lampaat eivät lue sensaatiohakuisia uhkakuvilla täytettyjä iltapäivälehtiä, joten siinä suhteessa lampaat ovat paljon onnellisempia kuin me ihmiset.

Lampaalle haluaminen on vaarallista, sillä halutessaan jotakin oman ympäristönsä ulkopuolista, lammas joutuu poistumaan mukavuusalueeltaan - aitauksestaan - ja kuuntelemaan halujaan saalistajien pelossa. Oikeasti lampailla ei riitä älyä tällaiseen haluamiseen, mutta ihmisiltä löytyy. Älykäs haluaminen on jotakin vaarallista, etenkin niiden mielestä, jotka eivät uskalla ulos omasta aitauksestaan.

Halua siis tarvitaan, jotta opitaan mitä oman aitauksen ulkopuolella voisi olla.

Terve ihminen kyllä aistii omien halujensa riskit suhteessa muihin ihmisiin, toisin kuin häiriintynyt ihminen, joka tunnistaa vain omat halunsa.

On olemassa ainakin kahdenlaista haluamista: se, mikä tarjotaan muiden nähtäväksi (puheet, eleet, haaveet, oma toiminta), ja se, mikä pysyy osin muilta piilossa (seksuaaliset halut, eläimellinen raadollisuus). Ainakin itse tulkitsen ihmisen häiriintyneenä, jos kaikki seksuaalisuuteen ja väkivaltaan liittyvät ajatukset täytyy ilmaista suureleisesti muille. Toisaalta, televisio on täynnä sitä. Ehkä siinä on syy ja seuraus kulttuuriimme köyhyyteen. Tuijotamme lasittuneina kaikkea mielivaltaista, ja häiriinnymme.

Toki haluamisen sijaan voisi tavoitella myös mielenrauhaa. Se on lopulta melko helppoa. Homma tapahtuu itsetutkiskelun ja tyytymisen johdatuksella, mutta voiko mielenrauhaa sinänsä kutsua todelliseksi elämäksi? Oman mielenrauhansa aitauksessa sitä kuitenkin miettii, mitä kaikkea jännää jäikään tekemättä tässä ainutkertaisessa elämässä? Taistelinko ne oikeat taistelut? Missä olivat ne varsinaiset elämykset? Miksi en tehnyt asioita silloin, kun siihen oli mahdollisuus? Eli onko lopultakaan viisasta tyytyä pelkästään täyttämään mielenrauhaisasti tarpeitaan?

Halu on hyvä moottori.