Ironia vai sarkasmi - Juufinista

Kävimme keskustelua ironian ja sarkasmin eroista. Keskustelu lähti liikkeelle suomalaisesta youtubettajasta Juufin:sta ja hänen tubesisältönsä luonteesta. Itselle kaveri oli täysin vieras, mutta katsoin joitain videoita, koska niitä kehotettiin katsomaan. Sitten tein arvioni. Samalla lupasin puntaroida oliko sisältö satiiria vai mitä.

Satiiria se ei ollut. Itse harrastan satiiria ja ironisoimista, eikä Juufinin kanavaa voi hyvällä omallatunnolla ja älyllisellä rehellisyydellä kutsua ironiaksi. Ehkä sarkasmiksi. Jopa suoraksi ivaksi, tai ivatun ivaamiseksi. Mutta ei satiiriksi. Eikä ironiaksi. Ironia on teeskentelyä.
Hänen kanavansa parodioi eli paisuttelee ja ivailee ns "realityä" eli käsikirjoitettuja tv-formaatteja. Ei se suuremmin herätä älyllistä uteliaisuutta tai sisäistä kipua, vaan surua, sääliä ja paheksuntaa.
"Miksi näitä ihmisiä julkisesti näin revitään? Kuka toivoo tällaista?"

Ensinnäkin satiirista. Satiiri on vaikea laji tehdä. On helpompi pilkata mitä eteen sattuu, mutta jos haluaa kohdistaa paheksuntansa inhimillisille paheille ja tekopyhyydelle, eli sosiaaliselle konstruktioille, sen normeille ja abstraktioille, kuten satiiri yleensä pyrkii, on sen isäntälaji otettava vakavasti. Vakavasti siksi, että vain vakavasti otettava elämä tunnustaa inhimilliset kipupisteet. Eli sellaisen kivun, jonka voi ottaa vakavasti.
Kipu on vakava juttu. Kipu tuntuu. Toisin kuin näytelmä tai näytelty kipu. Eikä realityä voi ottaa vakavasti. Reality on käsikirjoitettua viihdettä. Viihdettä ei ole luotu vakavaa maailmankatsomusta rakentamaan, vaan viihdyttämään yleisöä. Joskus viihde vie huomion pois kivusta.

Realityä ei siis voi ottaa vakavasti, koska se on valmiiksi käsikirjoitettu tapahtumasarja joka pyörii jonkun teeman ympärillä. Urheiluakaan ei voisi ottaa vakavasti, jos pelaajat eivät itse olisi vakavamielisesti mukana kilpailemassa. Satiirissa isäntälajilla pitää olla vakaa pyrkimys johonkin, kuten urheilussa kilpailuun, voittoon tai toisen päihittämiseen. Urheilijat ovat urheiluunsa pitkään tähdänneet ja treenanneet. Heillä on pyhä pyrkimys. Sellainen synnyttää ja selättää kipupisteitä, ja samalla myös hyveitä ja paheita. 
Realityn käsikirjoittajilla taas on usein täysin eri pyrkimys mitä pystymetsästä revityillä realityn osallistujilla itsellään on, vaikka realityä kutsuttaisiinkin kilpailuksi.
Julkisuus on realityn itseisarvo, reality siis tähtää julkisuuteen, eikä sen pääarvo ole siten siihen oheistuotteena liitetty kilpailu. Esimerkiksi Tanssii tähtien kanssa kilpailijat eivät edusta maansa parhaimpia tanssijoita, ja siksi sen pääfunktio on nimenomaa viihde eikä kilpailu. TTK pyrkii viihdyttämään ja keräämään viihteelleen yleisöä.

Viihde on jotakin, jota ei kuulu ottaa vakavasti. Se on nimenomaa viihtymistä ja rentoutumista varten. Hommaa voi vertailla urheiluun. Urheilun ei kuulu olla viihdettä, vaikka se viihdyttäisikin, vaan sen tulee olla urheilua.
Urheilun tehtävä on keskittyä varsinaiseen lajiin, ja jos se viihdyttää muitakin, se ehkä kerää yleisöä. Urheilua ei kuitenkaan pääasiallisesti tehdä yleisön saamiseksi, toisin kuin viihde tehdään.
Juufin pyrkii keräämään yleisönsä viihteen pohjalta, joten kanavan tarkoitusperät eivät ole lähtökohtaisesti vakavalla pohjalla.

Viihteeseen ja viihdejulkisuuteen ei voi suhtautua vakavasti, koska viihde tai julkisuus ei tuota lisävakavuutta tai kipua ympäristölle. Eiffeltorni tai Colosseum ei ole yhtään sen vaikuttavampi näky, vaikka niillä olisi julkisuutta enemmän/vähemmän, tai paikanpäällä olisi jos ja mitä sirkusta tarjolla. Viihde on niille vain lisänumero, eikä siis kohteen lisäarvo.
Eikä ihminenkään ole mitenkään parempi/huonompi ihmisenä, vaikka hän olisikin viihdyttäjä. Ehkä hän vain osaa/ei osaa viihteensä lisäksi myös julkisuutta.
Ei viihde pahaa ole, päinvastoin, se viihdyttää, ja sen nimenomainen tarkoitusperä on toimia vakavasti otettavan elämän lisänä, ei vakavasti otettavana asiana.

Mitä tulee satiiriin, niin satiiria voi tehdä kaikista ja kaikesta, mutta isäntälaji tulee ottaa vakavasti. Eikä viihdettä voi ottaa vakavasti, koska vakavamielisyys on viihteen vastakohta. Viihteen kääntäminen vakavasti otettavaksi asiaksi voisi ehkä toimia, mutta se on dramatisointia enemmän kuin ironisointia.
Viihdettä voi parodioida eli paisutella, tai viihdettä voi dramatisoida, tehdä siitä vakavaa, mutta vakavasti sitä ei tule ottaa. Ei sitä siksi tehdä.
Inhimilliset hyveet ja paheet eivät ole muutenkaan sen kummempia julkimoilla kuin taviksillakaan. Kaikki ihmiset voidaan siten tasapäisesti ottaa mukaan juuri satiiriin, koska kaikilla on paheita. Jopa niillä syvästi tyyneillä onnellisuusmunkeilla. Eivätkä nekään paljon omista paheistaan piittaa, vaan viihtyvät lähinnä itsekseen. Harva heistä ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Oman lajinsa he osaavat, ja siinä heidän kauneus piileekin. 

Viihde on sirkusta, ihmisten viihdyttämistä varten luotu, ja jos joku viihtyy katselemalla miten joku arvostelee ja paisuttelee muiden julkisia onnistumisia/epäonnistumisia, niin se kertoo myös katsojasta jotain. Satiiria se ei ole, eikä oikein ironiaakaan. Parodiaa se voi olla, kuten pornokin on. Pornohan on nimenomaa aikuisviihdettä. Totuuden paisuttelua kummalliseksi.

Loppuun vielä totean, että mikäli seuraa viihdettä, tai pyrkii viihdesarjaan, niin vapaasta tahdosta ei ole kysymys, joten turha vedota siihen. Elämä on sattumankauppaa ja epäreilua peliä.
Yhden psyyke kestää julkisuutta ja hän on ihmisenä jo valmiiksi viihdyttävä. Toinen on maaniteltu julkisuuden leikkiin mukaan. Eli jos nyt tuhlaat aikaasi ja kykyjäsi siihen, että katsot kun muita ihmisiä pilkataan julkisuudessa, tai olet itse niitä aktiivisesti pilkkaamassa, niin voit kysyä itseltäsi: mikä saa minut hylkäämään itseni ja ylevämmät kykyni/päämääräni, ja keskittymään muiden pilkkaamiseen?
Ehkä se, että varsinainen elämä on mennyt liian vakavamieliseksi. En tiedä.
Satiirissa on opettavaisuuden makua, koska sen pohjana on totuus. 

Toiset luovat omat viihteensä, kaikki eivät. Juufinilla olisi varmasti kykyä parempaankin.
Älä myy sieluasi katsojaluvuille.