Itsesäälistä

Jaksan aina huvittua ihmisten tekopyhyydestä. Etenkin sankarisyndroomaa potevista laiskoista keski-ikäisistä miehistä, jotka surevat kotipihansa eteen tulevasta auraustyön jälkeisestä lumivallista. Heistä osa nostaa kohtuutonta meteliä ja draamaa siitä, etteivät "hauraat vanhukset" pärjäisi tällaisten tilanteiden edessä. Toisin sanoen he mielikuvittelevat jonkun lumesta kärsivän mummon, eivätkä tajua, että kaikki se sisimmästä kumpuava avuttomuus ja kärsimys on lopultakin heidän omaansa eikä muiden. Nämä miehet ovat avuttomia, eivätkä ne mummot. Siksi nämä miehet säälivät itseään de facto. Mutta silti he luulevat olevansa jalomielisiä ja julistavat epäreilusti mummojen nimiin ja heidän puolesta, ikään kuin heidän oikeutettuina äänenkannattajinaan, ettei lumikarheita saisi jäädä yhtään kenenkään pihoille. Eikä mummoilta kysytä mitään. Paitsi niiltä mummoilta, jotka ovat samaa mieltä.

Mutta eipä näitä sotureita oikeasti kiinnosta vanhukset kuin ehkä mielikuvituksen tasolla. Oma napa heitä kiinnostaa, mutta sehän nyt on muutenkin trendikästä. Aurausvallien vähentäminen on teknologinen kysymys, ei tekninen. Olisi kestämätöntä, jos kaikki auraisivat tiekarhuilla vain siksi, ettei lumivalleja syntyisi niin paljon. Mutta siis niin. Ei mennä siihen. Todellisuus ei kiinnosta ketään, vain draama: jos ihmisiä oikeasti kiinnostaisi vanhukset, he tekisivät jotakin todellista. Ottaisivat lapiot miehekkäisiin käsiinsä, ja oikeasti tarjoisivat apua. Mutta ikävä kyllä sankareilla on aina kiire johonkin muualle. En tiedä minne. Harvoin niitä työssään näkee.

Me aurakuskitkin oikeasti autamme tuntemiamme vanhuksia. Mutta moni muu ei auta. Monet eivät muusta välitä kun omasta huomion määrästä. Sitten naiivi ihminen uskoo sokeasti tunteita ja huomiota herättäviin puheisiin, siitä huolimatta, että valtaosa ihmisistä ei edes tiedä mistä puhuu. Tällainen näkyy tilannetajuttomuutena ja jatkuvana selittelynä. Mutta kaikkien puheisiin ei todellakaan kannata uskoa. Ellei sitten välttämättä tahdo olla typerä.

Mutta onneksi moderni yhteiskunta on järjestetty niin viisaasti ja tasa-arvoisesti, etteivät aurakuskit saa työajallaan enää auttaa ketään. Säästyy sekin vaiva. Ellei sitten tahdo olla tasa-arvoa vastustava konna, kuten minä olen. On itseasiassa hauska vastaanottaa puheluita kuten: "et saisi auttaa työajalla vanhuksia. Naapurit katsovat ikkunasta ja suuttuvat, jos heitä ei auteta!!" Eli ihmiset tuijottavat elämää ja tulevat siitä kateellisiksi. Ja sekin on omituisesti muiden syy. Ja taas itketään someen. Tähän siis on menty, kun kaikki oman elämänsä järkeistäjät ja valtarakenteiden tulkitsijat pääsevät vauhtiin. Oma piha on se tärkein, eikä muilla ole sellaista väliä. Tunteet ovat yhteisiä - niitä pitää palvoa. Kaikkia on potkittu päähän. Kaikilla on vaikeaa. Siksi oma kotitie täytyy olla heti ensimmäisenä valmis - tai sitten ei kenenkään. Eikä yhtään karhetta saa esiintyä työvaiheiden missään vaiheessa. Tätä valvotaan puhelimilla ja some olkoon se lopullinen tuomari. Somessa kun esiintyy tunnetusti hyvää ja pitkälle kantavaa hyvinvointia edistävää arvostelukykyä. Koetuista vääryyksistä voi vasikoida niin naiivisti kuin hyvältä tuntuu - ikään kuin se olisi oikeasti totta. Jokainen on tänään joka alan ammattilainen ja työnvalvoja. Niin korkealle yksilö on oman ymmärryksensä ja osaamisensa arvioinut. Se on modernia kukoistamista. Kaikenlainen tehokas työtapa on toissijaista, koska jokainen tietää syvällisesti sen, mikä on vaikkapa lumitöiden tehokkain ratkaisu teknisesti, taloudellisesti, ajallisesti, inhimillisesti ja meterologisesti. Näitä arvoviisaita riittää. Vaikka heidän välttelevistä katseistaan ei juuri terävä äly välity.

Olen aina kipuillut sanan realisti kanssa. Se on jotakin, mikä tulisi osata erottaa mielikuvituksesta. Kuvitellaanpa tyypillinen lumikarheruikuttaja. Hän siis todella on ruikuttaja - eli itsesääliä poteva ihminen - koska hän ei siedä vastoinkäymisiä eikä hillitse tunteitaan edes auttavasti. Lapsi itkee kun ei saa mitä haluaa, tai kun hän kokee ylitsepääsemättömän esteen tai vastoinkäymisen. Se on lapsen ainoa keino selvitä elossa tässä pahaisessa maailmassa. Jonkun täytyy siis auttaa avutonta lasta. Rakastaakseen itseään lapsi itkee ja pitää meteliä - toivoo että jotakin hyvää tapahtuisi. Sitä on itkeminen tai sen ivaavampi muoto ruikuttaminen Tässä tapauksessa keski-ikäinen mies ruikuttaa kotipihansa edessä olevaa lumivallia ja miettii kuka tulisi avuksi ja ketä voisi syyttää, että todellisuus vastaisi jatkossa enemmän hänen omaa mielikuviteltua oikeudenmukaisuuttaan. Mies ei tiedä mitä tehdä, tai edes kykeneekö tekemään mitään. Mies on täysin avuton oman mielikuvitellun oikeudentuntonsa ja vaikean todellisuutensa edessä. Toki hän on saanut vertaistukea puskaradiosta, ja nyt hän voi vertailla omaa kurjuuttaan muiden kurjuuteen, kuten kaikki traumatisoituneet nykyviisaat tekevät. Hän luulee olevansa uhri, mutta ei tajua olevanssa kanssauhriutuja. Se on samaan aikaan traagista ja huvittavaa. Sellainen vaikutus somella on realismiin.

Johonkin suruun kyynel auttaa, johonkin ei.

Miksi mies lamaantuu? Miksi hän ei osaa hyödyntää käsiään ja tehdä jotakin? Miksi kaikesta pitää ruikuttaa kuin avuton lapsi? Mistä hän on oppinut reagoimaan näin? Mikä ravisuttelee hänen todellisuuskäsityksiään yksinkertaisten haasteiden edessä? Vastaus on mielikuvitus. Hän yksinkertaisesti kuvittelee olevansa uhri. Mies ei osaa ajatella, että realistinen yhteiskunta järjestyy tietyllä tavoin: tiet pidetään auki lumesta että infra toimisi. Tällainen yksinkertainen ajatus ei yksinkertaisesti mahdu hänen päähänsä. Hän jää kiinni omaan murheeseensa ja itsesääliinsä, ja mielikuvittelee miten näistä vaikeista tunteista pääsisi irti. Ehkä hän suunnittelee kostoa, joka on vielä kapeampi ajattelun muoto, ja joka johtaa vielä enemmän tuhon kierteisiin ja kapeampaan minuuteen. Pahimmillaan hän ei osaa ajatella mikä olisi hyväksi edes itselleen, vaan enemmänkin mikä olisi pahaksi muille. Mutta koska tämä moderni viisas kärsii vain pahaisesta itsesäälistä, hän osaa kuitenkin mielikuvittella kaikki ne mummot joiden sankarina hän voisi toimia. Sitten hän julistaa: minä en ole tässä se todellinen uhri, vaan kaikki ne mummot! Ja taas hän heijastaa epäreilusti omat henkilökohtaiset haasteensa ja vaikeutensa muihin kysymättä tai välittämättä heistä yhtään mitään. "Nykymummot ovat heikkoja, niitä pitää puolustaa!!". Onko näin? Luulin ettei tänään saisi olla enää ennakkoluuloinen, mutta hyvinhän sekin tuntuu kukoistavan.

Ehkä se ydinsyy maailman huonoon tilaan löytyykin niistä piilossa olevista valtarakenteista, oppositiosta tai kapitalismista. Ehkä ei. Ehkä se johtuu ihmisten huonosta arvostelukyvystä. Ehkä ei. Mutta näillä ei ole mitään loogista yhteyttä siihen, että yhteiskunnan toimivuuden kannalta infran tulee pysyä auki. Ja jos halutaan teiden pysyvän auki, sen tulee perustua ammattitaitoon eikä huutoäänestykseen tai saneluun. Kelit ovat vaihtelevia, kuten kaikki tietää, kapasiteetti rajallista, kuten kaikessa, eikä työkoneita riitä yksi per katu, joten yhteiskunnan tulee tässä mielessä vaalia enemmän yksilön osaamista ja voimaa, kuin laiskojen ihmisten itsesääliä. Tai sitten tinkiä käsitteestä "hyvä", mutta se olisi kyllä epäviisasta.

Monin paikoin tienhoidon nykyinen kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä pitämään tieverkkoa siinä kunnossa mikä olisi hyvä, eikä yksi ihminen voi ajaa kolmea työkonetta samaan aikaan, mitä porvarillinen liberaali kapitalismi tietysti toivoisi. Levätäkin täytyy. Tuskin kukaan haluaa väsynyttä vihaista aurakuskia koululaisten sekaan pyöräteille. Mutta mitä me lumityöläisistä mitään välitetä. Mummot ne karheista kärsii ja siksi maailma rapistuu. Vaikka valtaosa tuntemistani mummoista luo enemmän hyvää ympärilleen kuin nämä keski-ikäiset itkevät rohkeat miessankarit. Eli ehkei ne mummot sittenkään ole niin säälittäviä uhreja mitä nämä sankarisyndroomaa potevat viisaat väittävät.