Kärsimys on huono juttu, uskontotyypit

Kärsimyksen ja sairauksien toivominen muille kielii lähinnä omasta katkeruudesta tai myötätunnon puutteesta. Joka tapauksessa se on julmaa. Mutta minkäs teet, kun populaari lauluissakin kehotetaan kumppania hakeutumaan samaan terapiaan missä itse on ollut. Aika naiivia. Laulut ehkä luo lohtua, mutta ei niitä minään tieteellispohjaisina älyllisinä ohjeina tulisi ottaa.

Olisi julmaa toivoa esimerkiksi alkoholismia tai syöpää muille vain siksi, että on itse kokenut niitä. Kaikkien ei tarvitse syvällisesti ymmärtää, mitä ja miten sairauksia on käyty läpi. Sitä varten on vertaistuki. Asioista on toki hyvä puhua - on tärkeä tulla kohdatuksi - mutta kuten sanottu, se ei ole ainoa välittämisen muoto.

Eihän kissakaan ymmärrä älyllisellä tasolla mitä ihminen sille sanoo, silti eleet, olemus ja läsnäolo luovat yhteistä ymmärrystä, hyväksyntää ja rakkautta, eli aineetona hyvää elämää. En ymmärrä sellaista ajatusta, että toisten pitäisi olla älyllisesti ja kokemusmaailmallisesti oman itsen kopioita kelvatakseen.

Esimerkiksi terapia itsessään ei tee kenestäkään ihmisestä ihmisarvollisesti parempaa, eikä terapeutin vastuulla ole päättää, kuinka vaativa kunkin tulisi olla vaikkapa omaa kumppania tai kanssaihmisiä kohtaan. Tämä kysymys kuuluu rakkauden ja etiikan piiriin, ja on luonteeltaan filosofiaa.

Ihminen ymmärtää rakkaudesta ja etiikasta sen mitä ymmärtää, eikä siitä sen enempää. Etiikkassa itsessään - etiikka - on tuomari, ja pariskunta vain keskustelee ja argumentoi omia näkemyksiään eettisyytensä puitteissa. Näin rakentuu 1) yhteinen etiikka, 2) ihmiset, 3) argumentaatio, 4) parisuhde.

Ei hommaa kannata toki noin teknisesti ottaa, mutta suurinpiirtein kuitenkin. Parisuhteessa tulee olla jotakin enemmän, kuin vain oma intuitio asioista. Ei se muuten ole "suhde", vaan lähinnä hengailua.

Moni kaipaa elämäänsä ymmärrystä ja rakkautta. Ikävä kyllä älyllinen puoli kiinnostaa vain harvoja. Siinä kun voi säikähtää ja tajuta olevansa väärillä jäljillä. Enemmän haetaan tunteenomaista lohtua ja kaikkea sellaista, mikä tukee aiempia käsityksiä. Virhepäätelmien järkevä korjaaminen on kivuliaampaa.

Jatkuva itsensä lohduttaminen saa harvemmin ajattelemaan elämän jumeja uusilla tavoilla. Toisaalta ihminen saattaa olla ehkä hyvinkin älykäs pohtimaan tilannettaan ja aavistaa kriittisiä kohtiaan, silti tiedollisesti liian vajaalla pohjalla, että ajatukset jäsentyisivät toimivaksi viisaudeksi. Tiedon lisääminen vie aina aikaa, ja vaatii tietynlaista uteliaisuutta ja nöyryyttä perehtyä ristiriitaisiin näkemyksiin. Elämä on vaikeaa.

On hyvä esittää kysymys: onko kärsimyksestä ollut minulle oikeasti apua elämässäni? Olisinko oppinut samat asiat - eettisesti ja älyllisesti - ilman sitä kaikkea tuskaa, mikä kohdalleni osui? Olisiko tieni voinut olla aurinkoisempi ja onnellisempi?

Jos minulta kysytään, jokainen ansaitsee hyvän ja onnellisen elämän. Maailma vain on raadollinen, epäreilu ja moniselitteinen paikka, ettei asiat jakaannu tasaisesti. Tuskaa ja raadollisia vastoinkäymisiä on paljon, ja ne jakaantuvat epäreilusti.

Uskonnollisissa yhteisöissä argumentoidaan asiat joskus todella huonosti. Esimerkiksi naiset eivät välttämättä pääse johtaviin rooleihin, eikä hommaa edes selitetä pätevästi. Herääkin kysymys: miksi tästä ei suututa? Ehkä jokin kaunopuheinen lupaus on saanut osan naisista vakuuttuneiksi siitä, ettei kannata suuttua vääryyksistä ja kärsimyksistä, mitä elämässään kohtaa? Ehkä joku itsen ulkopuolinen aina vain kertoo, mitä elämässä pitäisi haluta, saavuttaa, ja mitä ajatella? Ehkä joku väittää, että kärsimys muka jalostaa?

On eri asia potea jatkuvaa kärsimystä, kun haavoittua merkityksellisissä taistelussa.