Kirjoittajan elämää

Aivotyö vaatii lopultakin kohtuuttoman paljon energiaa, mikä on outoa, sillä kirjoittaessaankin sitä ihminen vain istuu perseellään ja näpyttelee. Mutta jos joku kehtaa väittää sohvalla makaamisen ja tekosyiden keksimisen olevan kevyt laji, niin kokeileppa itte! Se on vielä riipivämpää.

Itseasiassa monen tyrannin soisi olevan hiukan laiskempi, mutta traagisen usein nimenomaa heiltä on julkaistu monta myyntimenestyksellistä kirjaa. Mitä tämä kertoo meistä narsistisen itsekeskeisistä, ajatuksiimme uppoavista kirjoittajista? Olemme ahkeria toteuttaessamme mielihalujamme ja mielivaltaamme.

Itse en ole kirjallinen myyntitykki, mutta kukapa ei ostaisi Maon pientä punaista kirjaa, jos vaihtoehtona on vuosikymmenen vankileiri?

Kim Jong Ilin väitettiin kirjoittaneen yliopistoaikana liki 1500 kirjaa. Kova tahti nuorelta prinssillä. Minä saan joskus kehuja noin kolmen IG-päivityksen viikkotahdista, ja kyseessä on kuitenkin vain 2170-merkkiä per päivitys. Velipojan kanssa laskettiin, että Kimin olisi pitänyt kirjoittaa joka päivä jokainen satunnainen ajatus kirjaksi, eikä sekään olisi vielä riittänyt tuolla julkaisutahdilla.

Mitään uutta ja luovaa ei minulta ja läppäriltä voi nyt odottaa. Olemme hyödyttömiä kuin Pohjois-Korean uusin ruokaohjelma, jonka jalo strategia on kerätä huussin paskat takaisin pellolle. Nyt kun ajattelee, niin ehkä ne Kimin kirjoittamat 1500-kirjaa eivät sittenkään olleet laadultaan niin hedelmällisiä, mitä propaganda antaa myöten. Toisaalta tarinan mukaan Kim Jong-Il ei itse käynyt ikinä isolla hädällä, joten ehkä kyseessä on jonkinlainen uuteen tietoon nojaava reformi.

Noh. Meistä jokainen tarvitsee joskus pientä päivitystä.

Tietokoneen voisin ladata suhteellisen helposti, mutta mieltäni en. Tarinat eivät synny töpselin kautta. Polku uudeksi Hemingwayksi tai Dostojevskiksi ei ole helppo.

Vetkuttelut ja kitinät eivät silti auta. Jos haluaa kirjoittaa, täytyy kirjoittaa, ja koska kannettavan tietokoneen laturi ei ole käsillä, on etsittävä lyijykynä, ja huijata itsensä hommiin. Mutta en löydä kynääkään, ja se on jo toinen vastoinkäyminen tähän asti. Nyt punnitaan suomalaisen sissisoturin taistelukykyä. Pahin viholliseni, eli siis rakas kumppanini Laura, on aina siivonnut kaikki sellaiseen paikkaan, josta en varmasti löydä mitään.

Ja apua en kysy.

Kolmas vastoinkäyminen tapahtuu, kun käsin kirjoitettu teksti saa kokemattoman ranteeni kipuilemaan. Tällaiset pienet huomiot paljastaa ihmisestä joskus liikaa. Ja kun mitään kiinnostavaa tekstinpätkää ei tuskasta huolimattta synny, voinkin tallustaa lähikuppilan julistamaan, kuinka vaikeaa työtä kirjoittaminen on, koska aivot väsyy, ja ranteesta tulee kipeä. Uupumus ja kipu ovat näet se todellisen ja hedelmällisen työn mittareita.

Ensimmäinen sana

Ensimmäinen sana on kaikkein vaikein. Eipä siis ihme, että vaikeuksia vieroksuvat kirjoittajat ovat varautuneet tilanteeseen sellaisella viisaudella kuin: "kirjoita alku vasta myöhemmin".

Jostain sitä kuitenkin pitää aloittaa.

Pitää olla jokin kehityskelpoinen idea tai suunnitelma mistä lähteä liikkeelle. Sellaisia ei noin vain synny. Joku näppärä elämänkokemus olisi kiva nostaa paperille, mutta ei. Tuijotan vain eteeni kuin vajaamielinen lehmä laitumella. Villiä elämää siis.

Jos ihminen olisi oikeasti niin mielikuvitusrikas mitä väittää olevansa, mitään ongelmia ei olisi. Sitä vain soveltaisi lakkaamattomanta tajunnanvirtansa joka puolelle ja voala! Kaikki olisi ratkaistu. Yhteiskunta kukostaisi ja kirkonkin ongelmat olisivat poissa. Eikä tarvitsisi osata edes perunoita kuoria.

Yllättävän monelle riittää elämän tiedoksi pelkkä toteava kysymys: "mitä järkeä tuossakin nyt muka on?" . Maailma ei tosiaan näytä siltä, että juttuja olisi pohdittu loppuun asti. Itseasiassa edes oma elämäni ei näytä siltä, että jokaiseen päätökseen olisin täysin tyytyväinen. Joskus vasta kirjoittaessaan sitä tajuaa, kuinka helvetin tietämätön sitä osaakaan olla. Jopa omat mielipiteet ovat jossakin lomalla.

Mutta että elämässä itsessään olisi järkeä. Hmm.. Sitä sopiikin pohtia.

Jotkut kirjoittavat monta vuotta paksuja romaaneja sukeltaakseen uskontojen ja vaikeiden taloudellisten ongelmien kimppuun, mutta silti se kylän raitilla istuva karvahattuilija pesee heidät tuosta vain kättään heiluttamalla: "höh. Mitä järkeä tuossakin muka on?"

Miksi minä en ole kuin karvahattuilija? Miksi en saa kokea samanlaista itsevarmuutta tietämällä asioiden suhteellisista järkevyyksistä vain kättä heilauttamalla? Miksi olen saivartelija ja pikkuasioihin puuttuja? Miksi haluan ratkoa ongelmia? Tässä on filosofian keskeisin huomio. Täytyy omistaa elämäänsä jonkin sellaisen pohtimiselle, missä ei tunnu olevan mitään järkeä.

Ihmiset myös suuttuvat viisastelusta. "Mitä järkeä filosofiasta muka on?" Samat tyypit manifestoivat rahaa rahaa vailla kiinnostusta, kärsiikö joku sen hommasta vai ei. Kunhan itsellä on fyrkkaa - ja leppoisaa.

Pienenä knoppina: ihmiset tekevät helkkaristi duunia yhteisen talouden eteen. Monet kokevat silti arjessaan vain kateellisten solvauksia.

Kysyn: missä ovat ne karvahattutyypit silloin, kun jotakin järkevää pitäisi saada paperille? Jotakin sellaista, mistä riittäisi kiinnostavaa moraalista puhuttavaa? Esimerkiksi itsepuolustuksellisen väkivallan oikeutuksesta.

Tiedän, ettei paksuinkaan romaani ole itseisarvo sinänsä, vaan siinäkin painottuu enemmän asioiden oikeutus ja viihdyttävä sekä tunteita herättävä kerronta. Mutta minä en saa aikaan edes yhtä mielenkiintoista ajatusta, mistään järkevästä puhumattakaan.

Tai mistä minä tiedän mistä kansa tykkää? Teoksiani ei osteta. Toki en niitä missään myykkään. Säilytän puolivalmiita teoksiani lipaston alimmalla hyllyllä muilta piilossa. Olisi typerää ajatella, että joku tärkeänoloinen tyyppi vain hiippailisi setelinippu kourassa kotiini, ja ostaisi kaiken, koska satun olemaan omasta mielestäni mukava mies.

Niin tuskin tapahtuu.

Tärkeänoloiset ihmiset seikkailevat ihan muualla. Usein kertomassa, kuinka huolissaan ovat kaikesta. Enkä sinänsä ihmettele. Ihminen on hyvin pieni tekijä esimerkiksi luontoon nähden. Luonnon puolesta sopiikin olla huolissaan. Yksi on huolissaan luonnosta, toinen huolissaan luonnon huolehtijoista, ja luonto tekee tasan sen mitä tykkää. Huoli on siksi loputon kehä. Ja kai "järkevyydestä" siksi tulisikin olla kiinnostunut. Ja hedelmällisistä toimista.

Mark Twainin sanoi aikanaan ironisesti: "kaikki valittavat säästä, mutta kukaan ei tee asialle mitään". Omilla pienillä teoilla voimme vaikuttaa asioihin. Esimerkiksi sateenvarjo auki sateella, ja jätteet kierrätykseen. Mutta isoimmat puitteet ja valinnat ovat yhteiskunnan vastuulla, eikä siis yksilön syyllisyydentunnolla.

Ehkä odotukseni elämältä ovat vain liian suuret. Tai sitten olen liian täynnä omaa Joonas-keskeistä mielikuvitusta. Olen huolissani itsestäni, ja siitä, tuleeko minusta ikinä monimiljönääriä. Olen huolissani myös luonnosta, koska, noh, olen osa luontoa.

Kritiikki kaikesta

Kriitikot hyökkäävät toisinaan meidän kirjoittajien kimppuun. Esimerkiksi Väinö Linna kirjoitti kahvipäissään tuntematonta sotilasta monta kertaan uusiksi, ja kun hän sai sen vihdoin valmiiksi, professorit ja kriitikot arvostelivat kirjan julkisesti. Teoksesta tehtiin juttu hesariin, ja kirjan myyntiluvut ampaisivat tähtiin. Alkuun Väinöä harmitti, mutta myöhemmällä iällä ei niinkään.

Toista oli Aleksis Kiven laita, joka ensin lytättiin, ja joka ajautui köyhänä Lapinlahden mielisairaalaan. Silti jollakin oudolla logiikalla nimenomaa Aleksis Kiven kohtaloa romantisoidaan ja tavoitellaan. Ikään kuin tuska tekisi taiteilijasta täyden.

Monella on kummallinen taipumus ihailla nimenomaa kaikkea kurjuutta. Sääli sekoittuu rakkauteen, ja romantisoi asioita kierosti tavoittelemisen arvoisiksi. Aleksis Kiven kohtalo oli kuitenkin ikävä tragedia. Hän tuskin toivoi sellaista itselleen. Miksi kukaan toivoisi?

Luultavasti Aleksis Kivi toivoi itselleen lämpöä, hyvää ravintoa, sopivaa seuraa, rakkautta ja terveyttä. On yleisesti viisasta haluta tulla nähdyksi rakastavassa valossa, eikä kurjuudesta käsin. Vaikka joku olisikin onnellinen ghettossaan, se ei vielä tarkoita, että ghetto olisi hedelmällinen ympäristö missään muodossa. Ja jos yksi viihtyy ghettossa, se ei tarkoita, että muut viihtyisivät.

Mielisairaalassakin parannutaan, mutta ei sinne lähtökohtaisesti tulisi pyrkiä, vaan päinvastoin, sairauksia tulisi välttää. Sairaus on aina ikävä asia, olipa se henkinen sairaus tai fyysinen sairaus.

Narsistisesta huomiosta on tullut omanlaisensa negatiivinen pyrkimys. Omat asiat nähdään jo perstuntumalta niin viisaina ja oikeutettuina, että niiden pitäisi saada heti se kaikkein suurin näkyvyys. Aivan kuin pieninkin elämän oire tulisi heti kuntoon laitettu asia - ja jonkun muun toimesta. Kiire on kova. Sillä ei ole väliä, kärsivätkö muut ihmiset vaatimuksistamme. Eikä niitä edes pidemmälle mietitä. Kunhan vaaditaan seksikkäästi, että saadaan näkyvyyttä "tärkeälle asialle".

Myöskään mitään korjaavaa ei omassa käytöksessä tapahdu, vaikka kaikkialla välkkyy punaista. Päinvastoin, laumaeläimen tavoin hakataan itsekin hälytysnappia. Sitten suu käy ja maine kasvaa. Pian on vaikea arvioida, kuka tarvitsee mitäkin apua. Mikä on hoidollinen vastuu, ja mikä poliittinen vastuu.

Voi pohtia, mikä sai ihmisen ennen uskomaan johonkin mielikuvitukselliseen, ja mikä sai hänet uskomaan oman moraalinsa olevan se kaikkein puhtain, ja oman toimintansa kaikkein oikeutetuin ja viisain? Syyt elämän ristiretkiin, tapahtuivatpa ne muinoin euroopassa tai nykyisin somessa, ovat luultavasti samat: maine ja rikkaus. Sekä tietysti ego, itsekkyys ja tietämättömyys. Asioita oikeutetaan "omalla huolella", eli suurimmaksi osaksi satunnaisella reaktiolla, jonka suhteellisuutta ja vaikutuksia ei vaivauduta arvioimaan.

Tänään ollaan niin pirun huolissaan kaikesta, ja samalla vain ruokitaan lisää huolta. Olenkin huolissani "olen huolissani"-ihmisistä. Hyvän ihmisen maine ei kuitenkaan tee ihmisestä nerokkaan hedelmällistä toimijaa, aivan kuten rahan manifestointi ei tee ihmisestä viisasta rahan käyttäjää. Päinvastoin, epäviisaudessaan ihmiset sössivät juttuja. Joskus pelkän kodin, ehkä koko maapallon.

Lohdutuksen sanan voin kuitenkin mainita: jokainen on kömpelö aluksi. He, jotka rikastuvat tuurilla tai toistensa säälillä, eivät kuitenkaan välttämättä pohdi, miten ghettoista päästäisiin eroon konkreettisesti, mutta oma bisnes kiinnostaa, koska, noh, ovat piilokapitalisteja, mutta ennen pitkää heidänkin viisautensa lisääntyy, kun aito vastuun taakka lisääntyy.

Pysähtynein on se puoskari, joka tarjoaa samaa lääkettä joka vaivaan kaiken aikaa. Maailman ongelmat eivät selity vain pahuudella, epäviisaudella, laiskuudella, alkoholismilla, traumoilla, tai muulla. Paljon onnistumisia saadaan aikaa hyvyydellä, viisaudella, ahkeruudella, raittiudella, avoimella mielellä ja muulla.

Viisaasta on vaurastua kun Väinö Linna: kritiikkiä kestäen, arvokkaasti, hyvinvointia ja ajatuksia luoden, rakastavasti. Mainitut asiat ovat abstrakteja juttuja, mutta jos olet älykäs, kykenet ajattelemaan abstraktisti.

Tarkoitus ja trauma

Elämän syvin tarkoitus ei ole viihtyä, vaikka mainokset niin väittävätkin. Tämä ei silti tarkoita, että viihtyminen olisi väärin, vaan ehkä jopa päinvastoin, mutta jos haalit pelkästään ikuista viihtymistä, niin se on helposti sinulta viety. Päädyt siiis luultavasti vain vakuuttelemaan itsellesi ja muille, kuinka hyvin viihdyt elämässäsi. Jopa valheen ja itsepetoksen hinnalla.

Ja kun joku aika-ajoin vie viihteesi pois, varjelkoon häntä. Vähän kuin vakuuttelisi omaa älykkyyttään. Siitä on leikki kaukana, kun pyrkii viemään toiselta "älyä pois".

Vaan etpä voi viedä älyä pois. Mitattu IQ on pitkälti muuttumaton. Myös viisauden voi nähdä tietynlaisena viihteenä. Siinäkin on oma filosofinen svenginsä. Etkä voi viedä svengiä pois. Korkeintaan huutaa päälle.

Meillä kaikilla on kuitenkin hyvät ja huonot päivämme jo ihan biologisen vaihtelumme takia, joten se siitä kaikesta älykkäästä viihtymisestä ja svengistä. Enemmän sopii kysyä, millainen nöyryys meillä on suhteessa itseemme, elämään ja työhön? Onko se oma napa korostuneesti ykkösenä, vai riistääkö paha kapitalistisika tai vassari?

Oman navan korostaminen yleensä ei yllätä tässä narsismiin taipuvassa yhteisössä, silti ei saisi mennä siihen, että jengi huilii aina tarpeen mukaan yhteisten aikataulujen kustannuksella, koska silloin suurempi määrä porukkaa kärsii.

Se on aika simppelisti laskelmoitua viisautta. Mitä enemmän viisautta, sitä enemmän viisautta. Yhdessä olemme enemmän.

Paradoksaalista kyllä, tänään ollaan saavutettu tilanne, jossa henkisiksi ja viisaiksi itseään väittävät ihmiset ja yhteisöt antavat järkensä selittää kaikki vastaukset lyhyellä logiikalla ja mielivaltaisella itsekeskeisellä otteella. Se ei tietenkään ole länsimaissa uutta, kun järki on täällä lähes aina tarkoittanut samaa asiaa kuin oma napa ja viisaus.

Pieni kertaus viisaudesta:

On viisautta välittää ensin itsestä, sitten vasta muista. Tällä logiikalla ihminen on enemmän viisaampi vasta sitten, kun hän kykenee elämään niin, että myös muut tulevat huomioiduiksi. Eli jos voimavarat pettävät itseltäsi tai muilta, et ole toiminut syvällisen viisaasti.

Ja jos et tunnista milloin voimavaroja olisi taas lisää muiden palvelemiseksi, niin et ole toiminut viisaasti, vaan itsekkäästi. Molemmilla, yksilöllä ja yhteisöllä on velvollisuutensa voimavarojen arviointiin.

Moni silti väittää tietävänsä kaiken itsestään ja muista. Ikävä kyllä nimenomaa silloin todelliselle epäitsekkäälle nöyryydelle ei löydy tilaa. Jotkut etsivät vierelleen sen "heikomman" jota sitten "terapioida" omalla viisaudellaan, ja jolle antaa elämän vinkkejä. Näin he kokevat "suurta täyttymystä" tai "menestystä". Tämä "täyttymys", jota erheellisesti viisaudeksi luulaan, ajaa uupumisiin.

Mutta uupuminenkin lasketaan tänään jonkinlaiseksi taistelujäljeksi, vaikka oikeasti se on joko itsen tai yhteisön epäviisautta. Loppuun palanut ihminen ei ole ikinä hyvä juttu, paitsi tietenkin viholliselle, ja niitäkin maailmassa on. Kaikki eivät ole ilomielisiä ystäviä, eikä se johdu kroonisesta "pahamielisyydestä". Jo pelkästään murhatilastot kertovat sen, että esimerkiksi julmuus asuu alhaisessa verensokerissa.

Myöskään henkinen trauma, eli henkinen haava, ei anna meille syytä muuttua heikoiksi ja välinpitämättömiksi totuudelle. Joskus on viisaampaa olla rohkea ja kamppailla haavoistaan huolimatta (tehdä pelottavia ja vaikeita juttuja), kun nuolla omia tai muiden haavoja. Viisautta on tunnistaa ja erotella milloin taistella, ja milloin hoitaa itseä tai pyytää apua.

Vielä suurempaa viisautta on toimia yhdessä niiden kanssa, joilla on voimia ja kykyä rakentaa yhteiskuntaa, jotta henkistä kärsimystä olisi vähemmän. Tällainen vaatii paljon erilaista tietoa, mutta myös kykyä sietää kritiikkiä ja pysyä yhteisissä aikatauluissa. Esimerkiksi yhteiskunnallinen traumatietoisuus vaatii avukseen psykometriikkaa ja tehokasta hoitoonohjausta, eikä pelkästään toistuvaa tarinaa siitä, mitä kaikkea trauma voisi olla. Pahimmillaan hetkellisessä itsesäälin puuskassa kärvistelevä ihminen mielikuvittelee itselleen ylimääräisen trauman.

Psykometriikasta voidaan todeta, että esimerkiksi älykkyys korreloi hyvän mielenterveyden kanssa. Eräs syy voi olla se, että matemaattisesti orientoitunut ihminen mieluummin laskelmoi ja mielikuvittelee itselleen erilaisia todennäköisiä tulevaisuuksia, ja tekee niistä johtopäätöksiä, kuin vain antautuisi mielivaltaisen "yhden totuuden" fantasian vietäväksi vailla valintoja. Laskelmoivilla askelmilla voimme ensinnäkin välttää henkisten haavakohtien kipuja, eli virheaskelmia, kunnes haavat ovat umpeutuneet, ja toisena umpeutuneet haavat jätetään yksinkertaisesti taakse.

Psyykkinen resilienssi toimii.

Elämä olisi tuolloin käytännössä eräänlaista "sisäistä tunnustelua" ja eteenpäin menemistä, eikä siis vain "yhden totuuden" johdonmukaista marssia.

"Yhden totuuden" fantasiassa haavat ovat muutenkin jotenkin oudosti aina akuutisti olemassa. Yötä päivää. Kaikki ovat joko haavasta lähtöisin tai haavaan palaavia. Asioita ei tarkastella puhtaan matemaattisesti, eli todennäköisyyksiä punniten ja tulevaisuuksia tunnustellen.

Yhtä kaikki, mielikuvituksella on suuri rooli, laskelmoipa ihminen eri vaihtoehtoja tai ei.

Aitoudesta

Voisin kirjoittaa kirjan aitoudesta. Tarinan päähenkilö voisi olla hieman aidompi kun kaikki muut ihmiset. Toki siinä vaiheessa täytyy mielikuvitella monta epäaitoa ihmistä hahmon ympärille. Vain siten päähenkilön oma aitous korostuu. Kirjan kanteen voisin laittaa sivuprofiilikuvan kauniista ihmisestä, joka katsoo salaperäisesti ylöspäin. Näin saadaan huijattua, että henkilö olisi mystisen viisas.

Toisaalta, kilpailisin käytännössä koko sosiaalisen median kanssa, joten ehkä yritykseni kuivuisi kasaan jo heti alkuunsa.

Tai ehkä kirjoitan tyypistä, joka on hoitanut traumansa syvällisen hyvin. Täytyy vain mielikuvitella hänen ympärilleen hahmoja, jotka elävät vielä tiedostamattomissa traumoissaan. Samalla logiikalla voisin selittää koko maailman henkisen dynamiikan ja kaikkien ihmisten välisen vuorovaikutuksen. Eli kaikki menisi trauman piikkiin.

Vitsit sikseen.

Alempi mielikuva on monen traumatoipujan todellisuutta. Siksi luottaisinkin kovasti sellaisen traumaterapeutin apuun, joka todella ymmärtää mielikuvituksien ja todennäköisyyksien päälle, koska kaikkea ei ole tervettä mielikuvitella.

Myös älyä ja mielikuvitusta tulee osata tarvittaessa mobilisoida, jotta konktreettinen toiminta olisi hedelmällistä. Traumat ovat ikäviä ja epätoivottavia asioita, eikä kaiketi kukaan voi välttyä niiltä täysin. Toisaalta emme välty ripuliltakaan. Täytyy siis pyrkiä katsomaan mitä suuhumme laitetaan. Tämä pätee niin henkisiin kuin todellisiinkiin eväisiin. Yksi kykenee vahvaan ja tuliseen, toinen tahtoo pehmeämpää. Väärää valintaa ei ole. Eikä pysyvää valintaa.

Uskon oman lukijakuntani olevan luonteeltaan vahvempaa laatua, eli elämä on piiskaniskuillaan jo jalostanut.

Arvokeskustelut

On hyvä ymmärtää arvokeskusteluista pari asiaa. Ensinnäkin nimenomaa "koneella" on käyttöarvoa. Koneet ollaan luotu tiettyä käyttötarkoitusta varten. Siihen perustuu koneen arvo. Jos kone on hyödytön, sen arvo on matala.

Mutta mihin perustuu ihmisen arvo?

Ihmisarvo tulee erottaa käyttöarvosta, muuten ihmisistä tulee toisilleen kuin koneita, ja käyttöarvon kohteita. Eli toisin sanoen: pyri välttämään katsomasta yksilöä oman yhteiskunnallista arvoa tuottavan ammattisi kautta. Muuten heijastat ihmiseen vain tiettyä käyttöarvoa.

Eli jos teet terapiaa, älä tarkastele ihmisiä potentiaalisina asiakkaina, koska silloin sinulla on perfektionistinen käsitys terveen mielenterveyden maailmasta. Liian naiivi ja ideaali.

Sama juttu: jos pyrit viisauteen, niin ymmärrä, etteivät kaikki ole luotuja viisauteen.

Anna ihmisten löytää sinut. Älä kyhäile terveille henkilöille sairauksia tai häiriöitä.

Jos tieten tahtoen luot häiriöitä ihmisille, sinä olet ympäristöllesi häiriöksi. Viisautta on erottaa elämän kolhut häiriöistä.

Ihmisarvokysymystä ei olla loppuun asti ajateltu muutenkaan, koska länsimaissa mittaamme ihmisiä numeroilla jo heti ensimmäisestä punnituksesta lähtien. Toki pituus ja paino tarvitaan terveydentilan arviointiin, mutta ennen pitkään tulee tilanne, jossa yläasteikäisen tulisi määritellä kaikki vahvuutensa ja heikkoutensa pitkän linjan tulevaisuuttaan varten, mutta hänen käytössään on vain jäykkiä numeroita, joilla hänet on testiympäristöissä nähty. Se on kohtuuton vaatimus nuorelle, ja epäviisas hahmotustapa humanistille.

Koko talousjärjestelmämme voisi olla muutenkin paljon mielikuvitusrikkaampi. En tarkoita enemmän sosialistinen, mutta tarkoitan vähemmän kapitalistinen.

Neljän vuoden hallitusjaksot ovat täysin naurettavia, jos pyritään saamaan aikaan jotakin kestävää kehitystä.

Missään nimessä tunnetaitoja tai mielenterveyksiä ei tulisi pisteyttää. Jos sosiaalisia pisteitä ruvetaan puuhaamaan, ryhdyn veriseen vallankumoukseen, ja ensimmäisenä hirtän kaikki humanistit, sitten julkiset markkinointikanavat. Kapitalistit ajan ulos planeetalta. Lopulta olisin yksin. Joonas - multimiljardööri ja kympin oppilas. Kaikki resurssit käytössään, ilman minkäänlaista kykyä tai halua tehdä mitään, koska ei ole ihmistä jolle päteä.

Länsimainen instituutionaalinen opetus kokee inflaatiota siitä yksinkertaisesta syystä, että väärät ihmiset päätyvät vääriin ammatteihin, ja siitä syntyy ylimääräistä veivaamista ja härdelliä. Lopulta koulutuksen tasokin kärsii, kun opistot kaupallistuvat liikaa, ja juttuja tehostetaan laadun kustannuksella.

Tämä ei ole opettajien tai yrittäjien vika, vaan julkisen mittaustavan kapeutta. Halutaan liukuhihnalta paljon ulos. Se ei ole pitkällä aikavälillä viisasta. Lisäksi ihmisestä muodostuu yhteiskunnan silmissä yhä enemmän "hyödyke", eikä siis "arvokas"

Tänään esimerkiksi jotkut mielen ammattilaiset vetoavat vain tutkintoihinsa, eivätkä ymmärrä käytännön elämän päälle. Jälki on somea myöten huonoa, vedotaan vain omaan tutkintoon ja asioiden kohtuuttomaan "huoleen ja tärkeyteen". Onhan toki ihmisille itselleen tärkeitä tutkinnot ja hienot tittelit, mutta jos yhteiskunnallinen lisäarvo on laadutonta, työkin on turhaa. Ja tuskin kukaan haluaa olla hyödytön ja ikuisesti huolissaan.

Vinkkejä annetaan ylhäältä alas, mutta ei ymmärretä mitä alhaalla edes tapahtuu.

Terapiakin nähdään naiivisti vain ja ainoastaan hyvänä asiana - ei erikseen arvioitavana. Yksikään psykoterapeutti ei ole viisas ihminen, ellei hän ole erikseen tutustunut aiheeseen viisaus, ja oppinut siitä, ja myös osoittanut sitä.

Moni psykoterapeutti on viisas.

Koira koiran tuntee on siinä mielessä viisas sanonta, että tulee olla kapasiteettia tunnistaa viisautta, jotta sitä voi ympärillään nähdä.

"Vaikka voittaisit rottien välisen kilpailun, olet silti rotta" on viisas lause siinä mielessä, että joskus alkoholismista kärsii eniten hän, joka itseasiassa pyrkii voimakkaasti rajaamaan juomistaan. Eikä siis hän, joka juo eniten. Eli tulee ymmärtää mittaustapoja.

Ihminen, joka ei tunnista viisautta, kutsuu mielivaltaisesti viisaaksi kaikkea mitä haluaa. Se on epäviisasta, pinnallista, narsistista, ja luonteeltaan manipuloivaa. Mutta ennen kaikkea, se on täysin luonnollista. Viisauteen kuuluu oleellisesti se, että hahmottaa, kuinka vähän tietää ja ymmärtää. Aluksi ollaan uhmakkaasti ihan pallo hukassa.

Viisauteen kuuluu myös sen tajuaminen, kuinka paljon jo nyt ymmärtää.

"Syvällisiä trauma-asiantuntijoita" ponnahtelee tänään kuin sieniä sateella, silti kaikki heistä ei ole tutustunut esim psykometriikkaan. Siksi monta ylimääräistä mielikuviteltua asiaa voidaan selittää traumalähtöiseksi, eikä hyödynnetä esimerkiksi traumapotilaan omaa älyä ja mielikuvitusta, jotka ovat yksiä parhaimpia ennusteita toipumisissa. Tulisi arvostaa älyn käyttöä, eikä oman älyn näyttöä. Tunnetasolla traumaterapeutti ei välttämättä osaa perustella lohdun-tunteen ja parantumisen eroa, vaan painottaa tyyneyttä ja rauhaa kaikilla elämänalueilla. Tällainen kertoo kapeasta osaamisesta - ei syvästä viisaudesta. Tyyneys kun ei ole automaattisen hyvä juttu.

Elämänvalintoja olisi hyvä harkita noin yhdeksän kuukauden välein. Silloin asioista on kertynyt riittävä määrä infoa mitä käsitellä. Pelkkään tyyneyteen pyrkimällä saatamme sivuuttaa jotakin hyvin oleellista, mikä kuitenkin kaipaisi muutosta. Eniten tästä kärsii "tyyni" ihminen itse, mutta vikaahan hänessä ei voi olla, onhan hän tyyni. Outoa logiikkaa, mutta petollisen yleistä.

Tulee myös olla rohkeutta ensinnäkin hylätä vanhaa ja paikallaan pitävää ajattelua, mutta myös olla rohkeutta kurottaa kohti uutta. Muuten kiinnitymme liikaa tunnetasolla asioihin, joille emme voi mitään, mutta joille luulemme voivamme jotain. Tyyneys on tavoiteltava tunne - ei kuitenkaan hinnalla millä hyvänsä.

Tulee ymmärtää ympäristössä esiintyviä arvolataumia, jotta erotamme todellisen vaaran mielikuvitellusta vaarasta. Some antaa täysin väärää kuvaa asioiden todellisesta tilasta, koska huutoäänestys ei ole totuus, mutta esimerkiksi luonto voi tappaa meidät nopeastikin.

Arkiset ärsytykset olisi hyvä tsekata kolmen sysäyksen sykleissä. Kolmen siksi, että se on ensimmäinen pariton luku, ja siksi helppo havaita ja eritellä vuorokauden aikana. Eli jos jokin ärsyttävä juttu toistuu kolme kertaa päivän aikana, puhu siitä.

Kaikkea ei ole viisasta sanoittaa ja lausua ääneen, mutta jotkut asiat täytyy sanoittaa, koska muuten ne painavat mieltä. Siksi puhuminen.

Merkityksen tunne syntyy usein vallasta tai vastuusta, eli jos haluat luoda merkityksellistä elämää, ymmärrä valtaa, ja vastuuta heitä, jotka haluavat ja kykenevät ottamaan vastuuta. Viisautta on tunnistaa vallan olemus ja vastuunkantajat.

Todellista viisautta on tunnistaa viisaat (epäitsekkäät) vastuunkantajat, ja panna heidät merkille.

Hyvässä parisuhteessa kaksi ihmistä kantaa vastuuta parisuhteesta.

Viisaassa parisuhteessa epäitsekkyyden luonne on vaikeasti hahmoteltavaa ja vaikeasti selitettävää.

Meidän on turha etsiä viisautta tai ideologiaa, jossa kerrottaan mikä on oikein ja mikä on väärin, koska samat asiat löytyvät älystä ja sydämestä.

Opiskele viisautta. Opi sanoittamaan itseäsi sekä läsnäolevasti että kirjoittamalla. Se on hyvä sijoitus ihmisarvon ymmärtämiseen. Iästä ja elämäntilanteesta riippumatta.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Masaji Ishikawa - Pako helvetistä: kohtalona pohjois-korea

Jung H Pak - Kim Jong Un: Pohjois-korean nuoren diktaattorin sisäpiirissä

Kai Myberg - Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia

Kenji Fujimato - Diktaattorin keittiömestari: japanilaiskokki Pohjois-Korean hovissa

Antti S. Mattila - Ratkaisu: ajattele toisin

Hedi Fried - Kysymyksiä, joita minulle on esitetty keskitysleiristä

Väinö Linna - Päivä on tehnyt kierroksensa: Väinö Linna muistelee

Minuun saa olla yhteydessä keskustelevalla tavalla. Arvostan vaivannäköä ja pohdittuja ajatuksia.

Löydyn:

Sähköposti: joonas.lehtinen88@hotmail.fi

Kotisivut: www.jjsport.fi

Instagram: salon_taide_ja_filosofia

ps. tapaan myös mielelläni kahvin merkeissä.