Kritiikki rajat ylittävälle psykologialle

Psykologia eli ihmisten tunteita ja ajattelua tutkiva tiede tuppaa pyrkimään vähän joka paikkaan. Minulla on yksi pyyntö: pysykää lestissänne. Älkää lähtekö itsetuntosotkujen nimissä taloudelliseen kilvoitteluun. Älkää luoko maailmasta mielikuvaa itsetunnollisena pullamössönä, vaikka saisittekin rahaa.

Yhtenä esimerkkinä mielenihmeet nettisivusto, joka jakaa ironian ja sarkasmin hyviin ja huonoihin ihmisiin. Siis nimenomaa ihmisiin. Heidän ironiaa käsittelevä artikkelinsa korosti jo kolmen lauseen jälkeen huonojen ihmisten eli ironiaa harrastavien luonteenpiirteitä. Yksi huonouden merkki oli piikikäs ironia (ikään kuin ironian pitäisi olla pumpulia ja jotenkin heti hallittua).
Sivuston mukaan hyvät ihmiset ovat elegantteja ja kaikkea muuta mukavaa. Tyyppejä jotka eivät liioin ironisoi mitään.
Mietin, ehkäpä ne elegantit ei-ironisoivat tyypit ovat kirjoittajan omia kavereita ja siksi niin erityisen "hyviä". Ehkäpä kirjoittaja itsekin, käsittääkseni psykologi, on hyvä ihminen, ja siksi tietää mitä hyvyys on.
Vai miten se menee..
Ei näistä oikein ota selvää. Arvailuksi menee.

Hyvä, paha ja huono kuuluvat filosofian piiriin, ja kaikki meistä saa filosofoida. Sitä ei voi tieteilijät varata arvovaltansa alle. Päinvastoin hyviltä filosofeilta voi oppia filosofoimaan. Hyviltä psykologeilta voisi odottaa kykyä arvioida tiedon moraalisia vivahteita.
Lisäksi on tervettä filosofoida. On tervettä pohtia tekevätkö asiat hyvää vai pahaa, ovatko ne hyviä vai huonoja, sen sijaan että etsisi pelkästään nopeasti kyhättyjä elämänvinkkejä.
Ihmisiä tulisi kannustaa itsenäiseen ajatteluun, eikä tunkea yllämainittua pullamössöä kurkusta alas niin että happi loppuu. Ja vieläpä psykologian nimissä, mitä ainakin itse arvostan tieteenä tosi pitkälle (kunhan ei mene pullamössöilyksi). Ihmisistä tulee liian pehmeitä, jos hampaita ei koskaan käytetä.

Juoppoperheessä kasvanut ja taitoja vaativaa työtä tehnyt ihminen on tuskin niin elegantti mitä itsetuntoja ammatikseen kohottava trendipsykologi toivoo. Maailma on oikeasti paljon muutakin kuin itsetuntoa ja eleganssia. Ironia voi ja saakin kukkia, jos olosuhteet niin vaatii.
Henkilökohtaisesti en ole taipuvainen tuomitsemaan ihmisyyttä ja ihmisenä olemista pelkästään luonteenpiirteellisistä syistä. Antiikin Cicero teki sitä aikoinaan paljonkin saadakseen rikollisille teoille lisää moitittavuutta. Oikeusistunnoista tuli silloin viihdettä. Sellaista mitä media suoltaa tänään ulos. Ja mihin näemmä psykologitkin tuppaavat hairahtumaan.

Hommaa voi ajatella näin:
1) Älykkäänä ihmisenä tekosi ovat erityisen tuomittavia, koska älykkäänä ihmisenä tiedät varmasti tekojesi seuraukset, ja saatat juonia vielä lisää pahoja tekoja, eli olet erityisen vaarallinen.
2) Vähemmän älykkäänä ihmisenä et edes tiedä mitä teet, eli tuskin tiedät pahojen tekojesi pahoja seurauksia, ja siksi teet mitä teet, ja siksi olet erityisen vaarallinen muille.

Korostamalla luonteenpiirteitä tekojen psykologinen moitittavuus lisääntyy. Jokainen fiksu kirjailija tietää tämän. Korostuksella saa hyvän draaman. Pelkkä teko ei kiinnosta vielä ketään. Tarvitaan myös se paha ja arveluttava ihminen.
Hommat kääntyy nurinkuriseksi kun teko tuomitaan ihmisen mukaan. "olet tuon värinen, harrastat sitä ja tätä, siksi tekosi on huono".

Älykkääksi kehutulla voi olla myös parempi itsetunto kuin vähemmän älykkääksi sanotulla. Ja kun on päässyt hyvän itsetunnon makuun, eipä sitä tohdi enää myöntää, että kukaan ei ole seppä syntyessään, vaan ajatellaan virheellisesti, että kaikki eläisi samassa pullamössökuplassa kuin itse, tai että kaikki haluaisivat samaan pullamössökuplaan missä itse on, ja että kaikki olisi vain asenteesta kiinni. Ei nähdä sitä, kuinka vaativaa ja pitkäjänteistä työtä olosuhteiden muuttaminen yhteiseksi hyväksi oikeasti on.
Oikeasti tulisi kysyä: miksi ihminen toimii väärin?
Oikea ja väärä kuuluvat filosofian piiriin, eikä siis psykologiaan. Siksi jokaisen on tervettä miettiä mitä on vääryys. Siis ihan jokaisen. Mitä on vääryys itseäni kohtaan? Mitä on vääryys muita kohtaan? Ei siihen mitään ironiaa tarvita juttuja sotkemaan. Ironia on vain itseilmaisun muoto.

Ironia on teeskentelyä, sarkasmi taas pilkkaa. Tämän jaon voi tehdä kuka vain jo pelkästään etymologisesti, eli jäljittelemällä sanan alkuperän. Ei ole vaikea juttu se. Eikä ironian eli teeskentelyn tarvitse jäädä teatteriin. Kotonakin voi teeskennellä. Sarkasmista sen verran, että vain sivistynyt taiteilija pohtii onko hänen intentionsa pilkata muita vai ei. Muut sitten puhuvatkin mitä sattuu. Ei heillä ole hiottua intentiota itseilmaisustaan. Itseilmaisu on taitolaji, ja kuten sanottu, kukaan ei ole seppä syntyessään.
Tieteilijä taas pyrkii mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun. Silloin tiedon itsensä, ja tiedonhankintametodin, tulisi olla keskiössä, eikä itse tieteilijän. Vähiten tieteilijän itsetunnon.

Ainoa varma tapa nähdä ironian eli teeskentelyn läpi on tietää mikä toisessa on totta ja mikä ei ole, eli tutustumalla toiseen ja pyrkimällä yhteisesti rehellisyyteen. Huom. nimenomaa rehellisyyteen, eikä siis totuudellisuuteen.
Teeskentelyä itsessään tarkastellaan taas totuutta vasten, eikä siis hyvyyttä tai pahuutta vasten. Filosofia pyrkii totuuteen.
Yksittäinen ihminen ei totuutta sanele, eikä yhdestä ihmisestä irtoa kerralla kuin maksimissaan rehellisyyttä. Totuutta on aina enemmän mihin rehellisyys yltää.
Rehellisyys on osa sitä totuutta, mitä meille suodaan. 

Jos kotona osataan teeskennellä, niin mikä ettei. Se käy teatterista. Se luo viihdettä. Parhaimmillaan ironia synnyttää rehellisyyden ilmapiirin.

Maailma on vaikea paikka kaikille. Jopa niille joilla on tylsää, eikä mitään viihdettä löydy. Ihmiset ovat niin erilaisia ja tulevat niin erilaisista olosuhteista. Tärkein tuki ja puolustaja tulisi löytyä kotoota. Läheisistä. Ei pelkästään psykologeista. Tai tyhjistä mitäsattuu rakkauksista.