Kuolemasta - tuntoja sen kohtaamisesta

Saattohoitohuoneessa koin, miten ylimääräinen ajatushöttö riisuttiin pois. Tietynlainen sensuuri katosi ja pääsin käsiksi johonkin, mikä ennen oli rajattu. Tällaisia hetkiä on mahdotonta selittää muille, enkä usko niihin löytyvän mitään oikotietä tai kaavaa. Eikä sellaisia varmasti pitäisikään olla. Kaikki eivät tee kuolemaa koko ajan. On olemassa muutakin, esimerkiksi elämä. Elämää tulee vaalia (jos pieni normatiivisuus sallitaan). Kun elämänhalu kuihtuu, se on synkkää menoa se.

Äitini oli hauska ihminen. Huumorintajuinen vielä kuolinvuoteellaankin. Kuolema ja kuoleminen ovat siis kaksi eri asiaa. Jälkimmäiseen voimme hoidollisesti vaikuttaa, mutta ensimmäinen on väistämätöntä.

Elämä ja eläminen taas on siitä metkaa, ettei kukaan varsinaisesti pakota meitä olemaan olemassa. Tai nauramaan kuolinvuoteella. Silti moni väittää, että meidän olisi pakko tehdä sitä ja tätä. Että olisi pakko olla jonkinlainen. Ehkä se liittyy trendikkääseen elämyshakuisuuteen. Ehkä muuten vain pakkomielteisyyteen.

Äitini oli kova kyseenalaistamaan näitä juttuja. Kuten että kannattaako tunteistakaan puhua, tai niitä kaivaa ja niissä velloa, ihan vain ollakseen kohtelias toiselle. Äitini toivoi vilpittömyyttä, ja vilpittömyyttä hän sai. Ei vellomista. Suru, ilo ja rakkaus olivat ja ovat edelleenkin totta. Ja kyllä ne näkyi, mutta ei niistä "puhumalla puhuttu". Tarkoitan analyyttisella tasolla. Omalta kohdaltani vapauduin syvälle näihin tunteisiin ilman mitään jalomielistä tarkoitusperää tai näyttämisen halua. Se vain tuntuu oikealta. Enkä tosiaan tiedä, onko tämä kaikille sama juttu. Tunteita kohdataan niin eri tavoin. Itselleni tunteet ovat helppoja, joskin myös sietämättömiäkin.

Kuoleman jälkeen typerimmät asia mitä kuulin, oli pieleen menneet lohdutukset, kuten: "mutta sinä tiesit etukäteen että äitisi kuolee, sinulla oli sentään aikaa hyvästellä hänet" Mitä tällaiseen vastaisi? Lopullinen morjenstus ei ole sama asia kuin esimerkiksi toimiva kivunhoito. Ei, vaikka olisi kuinka runollinen. Onneksi äitini kivunhoito toimi. Ei se ole itsestäänselvää että se toimii. Ja eutanasiaa ei saa. Hyvää tarkoittava lohtu ei mennyt nappiin. Itseasiassa minulle jäi ajatukseksi, että yrittääkö tuo henkilö korostaa omaa hyveellistä ja syvällistä tuntemustaan elämästä, ja paketoida sen lohduksi? No eipä se tyyppi kivunhoitojen päälle ymmärtänyt. Eli se siis hänen Suuresta Viisaudesta.

Psykologiasta sen verran, että ammattilaiset osaavat varmasti valtaosin hyödyntää kaikenlaista psykologista diagnostiikkaa kärsimystä vähentääkseen, mutta in a real life, ihminen on muutakin kuin diagnoosinsa. Ihmiset näet ovat mukana omassa elämässään. Olipa diagnoosi syöpä, hulluus tai alkoholismi. Olisi se synkkää nähdä ulkopuolinen maailma jotenkin täydellisenä, ja itsensä sen sellaisena osasena, ettei mahtuisi mukaan samaiseen täydellisyyteen. Että ei olisi oikeutta elää, koska ei ole puhdasoppinut pulmunen - sellainen kuin muut - vaan jotenkin erilainen romu tai muuten vain jäte muihin nähden. Kamalaa se olisi. Täydellisyyden näen asiana, jossa ei ole mitään liikaa, eikä siitä puutu mitään. Siksi esimerkiksi liiallisten odotusten keinotekoinen luominen mainosmielessä on epäeettistä, tai vähintäänkin paheellista. Mielestäni enkelisäveliä laulavat hipit ovat liikaa. Jotkut heistä luovat turhia toiveita ja liiallisia odotuksia. Toisaalta ehkä minä olen heille liikaa. Tai ehkä me vain siedämme toisiamme. Näemme toisemme suurinpiirtein vaarattomina toisillemme. Tällainen asioiden sietäminen on osa inhimillistä täydellisyyttä. Mutta sietämistäkään ei saisi olla liikaa. Silloin sitä saattaa alistua pahan edessä.

Itse nautin diagnostiikkaan liittyvistä keskusteluista. Jos joku vetää esiin esim. adhd kortin, väitän, että maailma on joka tapauksessa vääränlainen paikka elää. Että sitä ei ole luotu ihmiselle (esim. minulle). Itselläni ei olisi ongelmia, jos kaikki muut haluaisivat ryypätä heti aamusta. Olen näet aamuihminen. En tajua mitä järkeä on ryypätä vasta illalla. Outoa hommaa. Tämä kanta herättää joskus moraalista paheksuntaa. Esimerkiksi kumppanini vihaa juopottelua. Aamuryypiskely ei ole hänen lajinsa, eikä se ole söpö laji muutenkaan. Puhumattakaan jos juominen on ongelmaksi. Maailma on sellainen paikka, että söpöt kriisit saavat enemmän sääliä kuin raaka kurjuus, joten kovin reppanaksi ei itseään kannata ryypätä, koska sitten ei enää säälitä, vaan sitten paheksutaan. Ainakaan oma muija ei aamuryypiskelyjä kattelisi. Hän paheksuisi.

Oli miten oli, olen raitis. Se on mukavampaa olemista kun satunnainen aamuryypiskelu. Söpöyksistäni en niin tiedä. Enkä tiedä säälitäänkö minua. Tuskinpa. Olen aika perillä paheistani. Saivartelusta, aggressiivisuudesta (huom. puhun nyt aggressiivisuudesta eteenpäin vievänä voimana. En väkivaltana) ja temperamentista. Eivätkä ne ole söpöjä paheita, joten eivät ne saa osakseen sääliäkään. Paheksuntaa kylläkin. Onneksi osaan olla myös suurpiirteinen. Toivottavasti mukavakin. Valtaosin olen tyyni ja rauhallinen. Ja minulla on tosi hauskaa monen tyypin kanssa. Se riittäköön.