Läsnäolon korostunut rooli henkisissä keskusteluissa juontuu luultavasti teknologian lisääntymisestä. Puhelinta räpläävä jengi tajuaa yhtäkkiä - olen yksin, kukaan ei kuuntele minua. Voidaankin kysyä: mitä läsnäolo on ylipäänsä? Hyvä kysymys.
Läsnäolo on ainakin tilanteeseen orientoitumista. Se on keskittymistä yhteen juttuun kerralla.
Kaikkialla ei tarvitse keskittyä vain yhteen juttuun kerralla. Esimerkiksi omiin ajatuksiinsa saa kadota, eikä se ole mitään eskapismia, vaan ihan inhimillistä olemista. Se on ajatusten vapaata ajelehtimista. Reflektointia ja asioiden pyörittelyä.
Läsnäolo ei ole eskapismin (todellisuuspaon) vastakohta, vaikka näin jotkut harhaisesti väittää. Ihminen voi olla enemmän tai vähemmän läsnä esimerkiksi sepitteellisen (epätoden) fantasiakirjan tapahtumissa. Silloinkin keskittymiskyky ja ajatukset saavat heittelehtiä.
Myös Instagramissa voi olla läsnä; sekään ei ole todellisuuspakoa, vaan Instagramin kokemista. Kännissä voi olla läsnä, joskin todellisuudentaju heikkenee.
Läsnäolo ei ole täsmälääke yksinäisyyteen. Läsnäolevia vittumaisia ihmisiä ei kannata ottaa lähipiiriinsä, sillä ne vain korostavat ongelmaa, aivan kuten puhelin korostaa läsnäolon puutetta. Vittumaiset ihmiset saavat olon tuntumaan kelpaamattomalta ja vain enemmän yksinäiselyä. Tulisi siis osata valita seuransa. Vittumaisen ihmisen tunnistaa kaikki, mutta oleellisempaa olisi kysyä: kuinka vittumainen itse olen?
Perusdynaaminenongelma on siinä, että vittumainen ihminen voi olla voimakkaasti läsnä, jos kyseessä on mehevä pahantahtoinen juoru, muiden pilkkaaminen tai itsemme ansioton ylistäminen. Sellainen ei ole pitkällä tähtäimellä kestävää, vaan jonkinlaisen egon epätoivoista boostaamista. Ennen pitkää joku ampuu korkeuksista alas. Luultavasti joku ystävistä. Ja sitten ehkä sorrutaan itse vittumaisiksi, koska, noh, se on ainoa mitä sosiaalinen ympäristö on opettanut. Tai sitten lähdetään itkien karkuun, joka taas on epäkypsyyttä ja epäviisauden osoitus.
Jos nyt huomaat olevasi vittumaisten ihmisten ympäröimänä, voit kysyä itseltäsi: "kenen syytä tämä on?". En kuitenkaan suosittele analysoimaan hommaa kovin syvällisesti, vaan vaihtaisin mieluummin seuraa ja tutkisin. Katsoisin mitä tapahtuu. Hyvien ihmisten parissa psykologista etäisyyttä (yksinäisyyteen pyrkimistä) ei lähtökohtaisesti halua tehdä. Päinvastoin heidän kanssaan ponnistelee, että voisi olla enemmän läsnä. Toisaalta hyvät ihmiset eivät halua vittumaisia tyyppejä seuraansa, joten näissä ponnisteluissa pitää olla omaa kypsyyttä mukana.
Läsnäolo on psykologiaa. Parhaissa tapauksissa toisen voi tuntea olevan läsnä, vaikka kukaan ei puhuisi mitään. Siinä sen levollinen kauneus. Mutta voidaan myös kysyä, mitä läsnäolo on silloin, kun siihen ehdointahdoin pyrkii? Tai mitä se on silloin, kun sitä kaipaa?
Kanssaihmistä kuunnellessa olisi hyvä keskittyä ainakin hänen tarinalliseen kerrontaansa; ei niinkään siihen, mitä itse haluaisi vastata. Kaikkien kanssa ei tarvitse toimia terapeuttisesti, joten kaksoiskuuntelun (eli sen, että kuulee toisen kerronnan ja havaitsee omat sisäiset prosessinsa) voi unohtaa. Kaikki eivät halua terapiaa, eikä meidän tarvitse itsekään muuttua koko ajan. Eli vain kuuntelee miten toinen havaitsee maailmaansa, ja antaa tarinan viedä. Vastalahjaksi voi kertoa omia ajatuksiaan. Tämä lopulta paljastaa sen, kuinka vittumaisia ihmisiä kukin olemme. Jokin sisällämme kumminkin havaitsee ja arvioi hyvän ja pahan - eli vittumaisuudet. Jokin sisällämme on meidät tähän tilanteeseen ja sanavalintoihin johdattanut. Tähän perustuu rehellisyyden ja vastuullisuuden hyveiden parantava vaikutus.
Hyvä läsnäoleva ystävä on siis rehellinen, joka ymmärtää oman vittumaisuutensa, mutta ei halua olla vittumainen. Tällainen vaatii kypsyyttä ja elettyä elämää. Tilannetajua. Oman sekä muiden. Ennen kaikkea se vaatii vilpitöntä halua tunnistaa oma pahuus ja pyrkiä hyvään. Läsnäolo itsessään on vain läsnäoloa. Ei se yksin riitä. Tarvitaan myös kykyä psykologiseen etäisyyteen. Ja psykologista liikkumatilaa ylipäänsä.
