Mielipide mielipiteistä. Ja päihdesairauksista.

Tuli mieleeni, mitä se kertoo mielipiteemme laadusta, jos halveksimme mielipiteitä? Nykyään taidetaankin rakastaa enemmän käsittämäämme tietoa, kun ihmistä yleensä. Tai ainakin luulen niin. En tiedä.

Mielipide, eli mistä mieleni pitää, minkälaiseen ajatusrakennelmaan mieleni on kiintynyt, ja millaista etiikanmakua mielelläni maistelen, on enemmänkin sitoutumiskysymys, kun "paras mahdollinen järkeily". Sitoudun yhteen mielenmaisemaan ja visiointiin, hylkään toisen. Valitsen sen, joka tilanteeseen parhaiten sopii. Tai ainakin luulen valitsevani.

Millainen on mielikuvitukseni maku? Makea vai kitkerä? Tuskinpa sitä saa itse päättää. Homma selviää, kun tilanteita tulee eteen. Kaikenlaisia mielenharjoitteita voi toki tehdä, jos kokee vetoa tietynlaiseen makuun. Tai haluaa paskanmausta eroon.

Mielipiteen voi muuttaa. En sano, että mielipiteen saa muuttaa (enhän minä voi lupia antaa), mutta mielipiteen voi muuttaa. Se, miten mielipiteen muutos tehdään, kuuluu pehmeiden tieteiden piiriin. Ylipäänsä tiede vastaa vain kysymykseen "miten". Eli siis pehmeän tieteen lainalaisuuksia noudattaen totean: on monta tapaa muuttaa omaa mielipidettään.

"Miksi" kysymykseen vastaamisen jätän jokaisen oman mielikuvituksen varaan. Ei ole minun tehtäväni arvioida, miksi jonkun pitäisi muuttaa oma mielipide. Meillä on omatunto ja mielikuvitus sitä varten. Plus silmät ja korvat.

Miksi Jeppe juo? Tai miksi Jeppe ei lopeta juomista, vaikka Jeppen elämä on näkyvästi alamäessä? Hyviä kysymyksiä. Voidaan myös kysyä, mistä Jeppen mieli lopultakin pitää? Tai paremminkin, mihin Jeppen mieli on koukuttuneesti kiintynyt?

Jeppe saattaa juoda, koska päihdesairauksien hoito on huonolla tolalla. Mutta eipä sekään Jeppen omia mielenmaisemia muuta. Jeppe saattaa raitistua rahalla, tai sitten ihan vain ilmaiseksi. Kyseessä on lopultakin pehmeä tiede: miten muuttaa Jeppen omia mielenmaisemia paremmaksi? Miten muuttaa Jeppen jyrkkiä uomautuneita onnettomia mielipiteitä runsaimmiksi ja pehmeämmiksi?

Kovan kaliiberin narkkari ei pysty ajattelemaan lapsiaan silloin, kun on pakko saada kamaa. On tosi tuskallista nähdä niitä narkomaaniäitejä, jotka potevat sielullista kipua lastensa puolesta. Narkkaaminen on siis siinä mielessä moraalitonta touhua, että se voi johtaa - kuten kaikki päihdesairaudet lopulta johtavat - moraaliluisuun. Lapset ja muut ihmissuhteet jäävät hoitamatta. Joskus kaikki tapahtuu pikkuhiljaa ja huomaamatta. Joskus vauhdilla. Itseasiassa kaikki ikävät addiktiot ovat tavallaan moraaliluisua, koska oma rima alkaa laskea ja häpeä nousta. Ihminen voi hävetä raittiuttaankin. Vaikea toki ymmärtää. Jengillä on kai hirveä halu olla "samanlaisia" keskenään.

On muuten hankala vetää rajaviivaa sille, milloin haluaminen aiheuttaa enemmän tappiota kuin voittoa. Se ei ole pelkästään materiaalinen kysymys, vaan myös mielenrauhallinen asia. Jotkut vetävät koko moraalitouhun överiksi, ja lopettavat kaiken haluamisen, koska haluavat olla buddhia. Siinäpä paradoksi. Vaikea uskoa että itsensä riuduttaminen tekee kenellekkään hyvää. Askeesi voi auttaa, mutta että se tekisi hyvää?