Mielipiteellä on väliä, narsisti

Olen kohdannut hienoja poliitikkoja, jotka kysyvät mitä kuuluu. Heitä kiinnostaa kuulumiset. Eikä pelkästään kuulumiset, vaan myös ihminen ja ihmisen mielipiteet. Tosin harvassa ne poliitikot ovat. Usealla kun menee kaikki aika oman agendansa läpiviemiseen.

Kaikki ei ole tärkeää, eikä jokainen kärsi samoista asioista. Täytyy siis karsia. Osata sanoa ei. Yhdelle twerkkaus herättää samaa ahdistusta mitä vihapuhe toiselle. Kolmas kiroaa, ettei vaikeista tunteista, kuten vihasta, edes puhuta. Koita siinä sitten navigoida kohti hyvää. Ei jaksa.

Sama homma tieteissä. Joillekin tutkijoille, tai muuten vain päsmäreille, kylmät numerot ovat ainoa joka merkitsee. Eivät siis ihmiset. Asia on oltava tietyllä tavalla, koska näyttöä muka on. Johtopäätös on niin kirkas ja selkeä, että elon eettinen ohjenuora on lopullisesti punottu.

Pahinta on some. Tykkäys = hyvä. Seuraaja = hyvä. Näkyvyys = hyvä.

Numerot eivät kerro todellisuudesta tai sen psykologisesta luonteesta. Vähiten etiikasta. Ehkä numerot kuitenkin jostakin indikoivat. Jos indikoivat. Mutta numeraalinen ajattelu on asia erikseen. Ihminen voi pelätä kuollakseen meteoriitin iskua, vaikka todennäköisyys siihen on äärimmäisen pieni. Vai onko? Mene ja laske. Tee siitä ura. Vie agenda läpi keinolla millä hyvänsä. Tee se isosti. Ja mieti sitten oletko hyvä - tai eettisesti parempi ihminen - kuin aikaisemmin.

Käsitteellinen arvio asioista on aina erilainen kuin numeraalinen arvio. Kuoleminenkaan ei ole niin paha juttu, jos vaihtoehtona on kitua kuoliaaksi. Koitappa kääntää äskeinen numeroiksi ja samalla todistaa, ettei muita vaihtoehtoja muka ole. Lisädataa tarvitaan, mutta sitä tulisi osata myös rajata ja hyödyntää. Eli tässä tapauksessa havaita sellainen elämäntapa, tai siihen viittaava data (aistihavainnot), ettei kituisi kuoliaaksi. Silloin päästään jo lähemmäs onnea.

Esimerkiksi alkoholi on hermomyrkkyä, mutta on päivän selvää, ettei se ole kaikille ongelmaksi. On myös typerää puhua alkoholista pelkin numeroin. Alkoholi on monelle ilon ja onnen tuoja. Ehkä alkoholi on syynä siihen, että suomi on maailman onnellisin maa? Tuskin. Mene ja tiedä. Jotenkin alkoholiin on silti poliittisesti suhtauduttava, ja numeroista saa kelpo tekosyyn omaan julkiseen kantaansa. Mutta rehellinen syy on jotain aivan muuta. Kuten sanottu. Määrällinen tutkimus ei alkoholissakaan riitä.

Voin tässä kyhätä teille laadullisen tutkimuksen alkoholista: "alkoholi on niin kauan hyvää, kunnes siitä tulee paha mieli". Kelpaako? Toivottavasti ei.

Tosielämässä rumaa juoppoa paheksutaan, söpöä juoppoa säälitään. Ne, jotka osaavat juoda, niin heitä taas ei hommat kiinnosta. He tarkastelevat muiden juomisia oman elämänsä ja omien kykyjensä kannalta, ja jakavat sitten vinkkejään. Paha juttu? En tiedä. Olen huono kuuntelemaan vinkkejä. Joka tapauksessa runoilijat kääntävät lopulta ruman juopon söpöksi, ja söpön juopon rumaksi. Jos kääntävät.

Olen taipuvainen kuuntelemaan runoilijoita. Eipä se haittaa, kunhan itse tietää.

Mietin, mihin on kadonnut tieteellisen ajattelun yksi tärkein elementti: älä koskaan unohda ensimmäistä havaintoasi. Ruma on rumaa ja söpö on söpöä. Helppo juttu. Kyllä ensimmäinen havainto aina jostain kielii. Jos ei muusta, niin omasta itsestä, eli havaitsijasta. Turha sitä on pois häivyttää. Tieteessä on runoutta ja runoudessa on tiedettä. Jing ja jang. Tuskin ensimmäinen havainto kirkkain on, tai ainoa totuus, puhumattakaan lopullisuudesta, mutta paljastava se on.

Mielipiteet kertovat maailman käsityksistä. Käsitykset taas - eli filosofia - kielii millaista elämää on eletty, ja millaista elämää itselleen toivoisi ja kaipaisi, mutta myös millä kaikin tavoin elämää voisi hahmottaa, ja mitkä ovat omat eettiset työkalut suhteessa kanssaihmisiin. Kun filosofi puhuu rumasta tai söpöstä, hän saivartelee käsitteen niin pikkutarkkaan muotoon, että kuulija hermostuu. Ruma on silloin rumaa. Piste. Ja söpö söpöä. Silloin todella tarkoitetaan mitä sanotaan. Tarjotaan käsitys, eli ajatus.

Pahimmillaan filosofia on numeroita. Numerot ovat ikään kuin kankeaa yritys todistaa jotakin varmaa. Numeroita käytetään yksinkertaistamisen ja logiikan viimeisenä muotona. Toisaalta, mikään ei ole varmaa.

Logiikalla on rajansa. Esim läppä voi olla ronskia, silti suhde läheiseen hyvinkin lämmintä. Vitsillä on aina riskinsä. Ehkä se uppoaa, ehkä ei. Huumori on usein sointuvaa, silti ristiriitaista, mutta ei missään nimessä vain matemaattisen jäykkää, teknistä, tai laskelmoivan ennalta-arvattavaa. Ihmisten välinen huumori toimii rakkaudellisena siteenä. Silloin ollaan samalla aaltopituudella toisen kanssa. Tanssitaan. Siitä rakentuu myös ystävyys. Jos rakentuu.

Filosofia on osin kielellistä mittaamista, mutta myös kehollista ulottuvuutta. Ihmiset nimittäin lukevat ja ymmärtävät toisiaan osin eleitten kautta. Ehkä sen tiedostaa, ehkä ei. Tuskinpa sitä kuitenkaan täysin kirkkaasti hahmottaa. Joka tapauksessa yksi voi olla elekielessä eettisesti harjaantuneempi kuin toinen. Siinä pala purtavaksi hänelle, joka on kielellisesti lahjakas, mutta ei oikein pääse lähelle toisia.

Toimiiko terapian lääkeaineena äly vai rakkaus? Mene ja tiedä. Oli miten oli, usein on kivaa, kun joku hymyilee ja moikkaa. Vakavan sotilaallisista tervehdyksistä en niin välitä. Mieluummin halaava terapeutti kuin sieg heil. Tai no niin. Eihän nuo toisiaan pois sulje. Nauru terapiahuoneessa on hyvä merkki, ellei potilas ole tuskaisen maaninen.

Mitä superlatiivi voisi olla elekielellä? Siis muutakin kuin välitön tuuletus tai muu voitonmerkki. Aika harva meinaa on koko ajan voittamassa mitään kilpailua, eli näkyvästi mitattavalla tavalla parempi kuin muut. Superlatiivininen olemus on mitä luultavimmin kankeutta suhteessa paremmuuden tunteeseen. Kaiken pitää olla tiptop, ja jos ei ole, kaikki on paskaa.

Luulenpa, että kovasti superlatiivinen ihminen - eli siis narsisti - ei kestä, jos hänen "olen paras ihminen" käsitystään ja siihen oleellisesti liittyvää täydellisyys-käsitystään haastetaan esteettisesti. Siksi narsisti ei ota tasavertaisessa tilanteessa rumia tyyppejä viereensä. Ne ovat hänelle liian vähän. Hän sallii lähelleen vain kauniit, mahtavat, älykkäät ja viisaat tyypit, jotka korostavat hänen omaa täydellisyyttään. Lapsellista puuhaa. Paheksuttavaa.

Toisaalta ehkä superlatiiviselle ihmiselle ei kelpaa ketään tai mitään, joka paljastaisi hänen omat puutteensa, koska vain paras on hänelle kyllin hyvää. Ehkä hän on siksi niin passiivinen tai luotaantyöntävä. Ehkä hän siksi halveksii kauneutta tai rikkautta.