Miltä masennus näyttää?

Eilen tuli ajettua 22 täyttä roskasäkkiä kaatopaikalle. Se tekee abouttia 2.2 kuutiota jätettä. Toinen samanlainen kuorma oli jo ajettu / jäi vielä mestoille + pullot ja muut pahvit.

Masennus näyttää synkältä. On varmasti mahdotonta toipua tuollaisessa asunnossa ilman kokonaisvaltaista siivousta. Ahdistavaa. Onneksi ihmiset auttavat läheisiään. Oli ilo saada tarjota omakin panos.

Masennus itsessään on aina kurjaa. Puhumattakaan kun se yltyy vakavaksi tilaksi. Tässäkin tapauksessa kaikki oli alkanut salakavalasti läheisen kuolemasta, ja yltynyt hoitamattomana yhä pahemmaksi.

Sanotaan, että masennuksella on monet kasvot, ja että jokainen masennus on erilainen. Pitää varmasti paikkansa. Nuorta ja vanhaa ihmistä masentaa luultavasti perustavanlaatuisesti eri tavalla: toisella on vielä elämä edessä ja niukasti viisautta, toisella taas jutut jo takanapäin, mutta elämänkokemusta. Molemmat saattavat kärsiä yksinäisyydestä ja epäinhimillisistä oloista. Läsnäololla ja puitteilla on tärkeät roolinsa ihmiselossa.

Runsaan koulutuksen maailmassa viisautta ei osata oikein tunnistaa tai arvostaa. Se on jotenkin kummallista, koska kokemukseni mukaan mitä enemmän asioista ymmärtää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä. Viisaus on vaikea laji. Jos pohtii viisautta tilannetajuna, niin sekin on lopulta asteittaista. Joskus ikävän tilanteen syitä löytyy yhteisömme rakenteista, joskus omista toimista. Paremman huomisen avaimet taas voivat löytyä ihan jostain muualta.

Masennuksen lääkityksestä ei parane sanoa mitään ääneen ainakaan julkisesti, koska siitäkin on niin monta eri koulukuntaa. Onneksi en ole vastuussa lääkinnällisistä päätöksistä. Homma vaatii pitkäjänteistä tarkkailua ja perehtyneisyyttä. Mielisairaalassa näki, miten lääkkeet ensinnäkin auttoivat, mutta myös saivat pään sekaisin ja henkilön itsetuhoiseksi. Se on kovaa puuhaa se. Vetää lääkkeitä.

Raittiina oleminen on helpointa, mutta kuka siitäkään tietää mitä elämässä käy. Yksi hyväkuntoinen potilas oli saanut autokolarissa niin pahan aivovamman, että keskittymiskyky ja persoonallisuus tuhoituvat samassa rytäkässä. Korkean profiilin ura loppui siihen. Mies addiktoitui nopeasti voimakkaisiin kipulääkkeisiin ja halusi kuolla. Mikä olisi hänen kanssaan oikea tapa toimia? Kiduttaa häntä raittiina ja yrittää kuntouttaa toivoen teknologista neurologista pelastusta? Vai tarjota runsasta helpottavaa kivunlievitystä ennen eutanasia? Maailma on täynnä vaikeita kysymyksiä. Lääkärin ja kiduttajan ero voi olla hiuksen hieno. Kummalla on suurempi merkitys lääkärille: elämällä (biologisella toimintakyvyllä) vai elämisellä (potilaan kokemusmaailmalla)? Joka tapauksessa lääkärin päätäntävaltaan liittyy molempia.

Aamulla luin uutisista, miten psykiatrit hakeutuvat nyt yksityisille duuniin. Bisnes kukoistaa. En toki tiedä, kuinka kattavasti kyseinen tutkimus oli tehty. En lukenut juttua. Tuntuu vaan pahalta, jos markkinataloudesta tulee niin liberaalia, että yksityinen vie parhaat lääkäritkin pois. Näistä täytyy tapella. Liberaali markkinatalous ei ole hyvä juttu.

Ihmisenä olen kuitenkin enemmän kiinnostunut filosofiasta yleensä: tavoista nähdä ja kokea elämää. Politiikka ja talouselämä on siinä suhteessa toissijaisia, vaikkakin elämään oleellisesti kuuluvia. Maailma näyttää niin erilaiselta terveenä ja voimakkaana, kuin kärsivän silmissä. Sitä parempi maailma, mitä enemmän terveitä ihmisiä.

Kyllä sitä saa olla kiitollinen omasta terveydestä, ja toivon samaa kovasti muillekkin! Mukavaa lauantaita kaikille!

Kirjoitin tämän metsämaisemaa ja aamusumua katsellen.