Minä, alkoholi, ja trendikäs eskapismi
Jos joku väittää tuntevansa itsensä täydellisesti, onnea matkaan. En tiedä onko sellaisen luuleminen hyvä juttu, mutta väliäkös sillä, jos ihminen on onnellinen vai mitä? Onnellisuuden puutteella taas selitetään nykyään kaikkea vaikeaa. Kunhan olet onnellinen niin sitten.. Hmm.. Jopa trendikkäällä eskapismilla (todellisuuspakoilu) on tässä näppinsä pelissä. Väitetään, että onneton ihminen pakenee itseään ja todellisuutta, eikä siksi koe tyytyväisyyttä. Otan kuitenkin omaksi aamuiseksi tavoitteekseni avata hiukan Minän ja sen onnellisuuksien vaikutteita ja vaikeutta.
Minä voidaan jakaa kahteen osaan: Minä tietäjänä ja Minä tiedettynä. Kirjoitin aiemmin, että tiedetty Minä on sosiaalinen rakennelma. Se on siis sitä, miten ihmiset minut tietävät ja näkevät. Luulen tietäväni millaista kuvaa annan itsestäni ulos, ja siksi pääni sisällä komentelee jatkuvasti pieni neuvoa antava ääni nimeltä Joonas. Mutta Joonaksen kommentit Minälle eivät ole koko totuus minusta - kuten ei ole kenenkään muunkaan kommentit - vaan olen sosiaalisesti hyvinkin tulkinnanvarainen ja kulttuurillisesti välittynyt kuva itsestäni. Lähtökohtaisesti voisi ajatella niin, että kaikki meistä ovat omalla tavallaan nilkkejä - epäselkoja ja vastenmielisiä otuksia, mistä kukaan ei ota mitään selvää. Ainoa tapa päästä eroon siitä olisi pyrkiä selkeyteen ja hyvään käytökseen. Siksi on jotenkin outoa, miten moni haluaa nimenomaa olla epäselko asiantuntija omassa ahtaassa tornissaan.
Eli! Minulla ei ole helkkariakaan hajua millä kaikilla lukuisilla tavoilla minut voidaan nähdä ja ymmärtää. Mutta siitä jo kirjoitinkin.
Kysymys kuuluu: Mitä on Minä tietäjänä? Tämä vie mielenkiintoisille vesille. Tarvitsemme avuksi kolmea adekvaatin tieteen työkalua: perfektiä (menneisyys, joka on tullut päätökseen), imperfektiä (menneisyys, joka vielä jatkuu), ja preesensiä (nykyhetki). Adekvaatin työkalun näistä tekee se, että voimme tehdä jonkinlaisia päätelmiä aikajanalle. Hyvällä tuurilla niistä voidaan indikoida jotakin myös tulevaisuuden varalle. Ehkäpä jopa sellaista, joka olisi hyödyksi!
Esimerkki perfektistä: "ennen ryyppäsin, mutta siitä ei seurannut mitään hyvää" ilmaisee ryyppäämisten tulleen päätökseensä. Minä on silloin jotakin sellaista, joka ei enää ryyppää.
Esimerkki imperfektistä: "käymme siellä ryyppäämässä" tarkoittaa Minää, joka on ryypännyt jossakin, ja joka saattaa edelleenkin ryypätä. Se on epätäydellinen päätös jollekin asialle.
Esimerkki preesensistä: "ryyppään", tarkoittaa Minää, joka ryyppää parhaillaan.
Voidaan pohtia, miten sisäistän Minän? Toisin sanoen, miten Minä havaitsee itsensä? Jos sisäinen ääneni Joonas on sosiaalinen rakennelma, joka jatkuvasti kommentoi ja arvostelee ryyppäämiseen liittyviä moraalisia näkökulmia hyödyistä hyödyttömään, hyvästä pahaan ja oikeasta väärään, Minä on jotakin joka kuulee tämän kaiken, ja ehkä kokee itsensä joksikin näistä. Minä voi kokea itsensä pahana, hyödyttömänä, ja vääränä. Tai vaihtoehtoisesti hyvänä, hyödyllisenä ja oikeana. Tai kuten tavallisesti, kasana ristiriitoja, joista ei saa ihan täyttä selvyyttä. Esimerkiksi hyödyllisenä vääränä. Ehkä se kuvastaa osuvasti tämän päivän työelämää.
Yhdeltä osin näen Minän tänään perfektissä eli täydellisyydessä: Minä on siis jotakin, joka ei enää ryyppää. Jokin asia on lopullisesti ohi. Sillä on suljettu alku ja loppu. Tätä tilaa voidaan kutsua raittiudeksi tai miksi vain, itselläni sillä ei ole sen väliä. Täydellisen siitä tekee nimenomaa sen ristiriidattomuus. Asian tiimoilta ei ole keskeneräisiä asioita. Minä on perfekti mitä juomiseen tulee. Ristiriidaton ja äänetön, siksi hyvä.
Imperfekti viittaa aikaan jolloin vielä join. Toki silloin se oli Minän kannalta perfekti: se oli täydellinen Minä joka vielä joi. Toisin sanoen ennen Minä koki itsensä perustavalla tavalla erilaiseksi kuin tänään. Juova Minä oli ennen täydellinen, mutta tämän päivän näkökulmasta - eli raittiudesta käsin - Minä oli ennen epätäydellinen eli keskeneräinen, eli imperfekti. Tämä on siis suhteellista ja se vaatii ajallisen ulottuvuuden sekä kokemuksen. Se on epätäydellistä vain suhteessa täydelliseen. Huomioitavaa on, että tuo sisäinen kriitikko Joonas arvosteli myös silloin juomatottumuksia sosiaalisen hyväksynnän ja hyötyjen mukaan. Eikä Minän auttanut silloinkaan muuta kuin kuunnella sitä.
Ja sitten on preesens. Tämä on ehkä mielenkiintoisin aikamuoto. Ihmisiä nimittäin kiinnostaa usein se draama miltä asiat tuntuvat silloin kun ne tapahtuvat. Kuvitellaanpa että Minä ryyppää. Se on aktiivinen toiminnallinen tila jolloin sisäinen ääneni - kriitikko Joonas - kommentoi ja arvostelee jatkuvalla syötöllä omaa ryypiskelyään. Kaikki on ok niin kauan kuin pystyn perustelemaan juomisen itselleni, eli niin kauan kuin koen juomisen hyvänä ja oikeutettuna asiana. Se voi olla pari saunakaljaa, tai sitten känni ystävien kanssa. Ongelmia syntyy kestämättömien ristiriitojen myötä, eli silloin, kun alkaa hidas moraalinen luisu. Luisu tarkoittaa hetkiä, kun moraalin rajoja venytetään. Se, mikä ennen näyttäytyi hyödylliseltä, kuten raittiit hyvät yöunet, näyttävät nyt hyödyttömiltä. On hyödyllisempi ottaa pari olutta parempien yöunien takia, vaikka tiedän, että alkoholi vain vahingoittaa yöunia. Syntyy tiedostettuja ristiriitaisia ongelmia, jotka voidaan selvittää lopettamalla alkoholinkäyttö kokonaan. Tämä ei ole pelkästään sosiaalisen selittäjän Joonaksen ongelma, koska hän selittää Minälle ongelmat aina jotenkin, vaan tuo ristiriita heijastuu nimenomaa Minään. Hän haluaa samaan aikaan hyvät ja terveet yöunet, ja yöunet pilaavaa alkoholia. Kyseessä on eräänlainen halujen voimasuhteiden mittelö. Näistä yöunet edustavat tavanomaisia haluja, ja alkoholi erityistä halua. Keskeistä on huomata, että alkoholi pääsee hitaasti niskanpäälle nimenomaa erityisyytensä vuoksi. Aivan kuten extream kiipeilijät kiipeävät vaikeita vaarallisia vuoristoja nimenomaa niiden erityisyyden takia. Ilman erityisyyttä ei sillä olisi kilpailuetua muihin haluihin nähden.
Erityisissä haluissa ei ole sinän mitään väärää, koska hyvää tai pahaa, oikeaa tai väärää, ei voida palauttaa tosiasioihin. Eskapismi - eli todellisuuspako - ei siis ole mikään moraalinen pakomatka pois pahasta maailmasta. Mutta se voi olla psykologista etäisyyttä. Esimerkiksi huonot yöunet voivat tehdä ihmisen niin hauraaksi, että psykologinen etäisyys on oikea ratkaisu.
Toinen mielenkiintoinen ilmiö preesensissä on raittius: raittius ei itsessään vaadi mitään. Riittävän raittiuden jälkeen kovempikin alkkis lopettaa alkoholin haluamisen. Itselläni alkoholin haluaminen katosi laakista. Sen jälkeen Minä on vain ollut ilman alkoholia ja siihen liittyvää halua. Eikä sosiaalinen ääni Joonas kommentoi tätä asiaa mitenkään epämiellyttävästi, eli en jää paitsi mistään. Toki jotkut itkevät raittiuden olevan väärin tai epäilyttävää, mutta ne ovat toisenlaista arvopuhetta. Itselleni alkoholista luopuminen näyttäytyi lähinnä ongelmaratkaisuna Minän kysymyksiin.
Raitistuminen itsessään ei tee kenestäkään viisasta, sillä kuten sanottu, hämäriä ja vastenmielisiä nilkkejä on maailma täynnä, ryypätään tai ei. Tulee ponnistella selkeyden ja hyväntahtoisuuden puolesta. Mitä ikinä hyvä sitten lieneekään. Palataan siihen myöhemmin. Aihe on vaikea.