Mitä on hyvä elämä?

Mitä on hyvä elämä? Se on kysymys, josta jokaisella on kokemusta. Joko hyvästä elämästä, tai sitten hyvän elämän puutteesta, jopa huonosta elämästä. Eri asioita kaikki.

Tartuin aiheeseen, koska bloggaaja Schizoblog pohdiskeli asiaa hienosti. Hän mietti myös, onko hyvää elämää koskevaa keskustelua enää ollenkaan olemassa, koska yleinen kiinnostus näyttää kohdistuvan enemmänkin identiteettikysymyksiin, ja "oman onnensa seppä" - tyylisiin hyvän elämän resepteihin.

Lähtökohtaisesti elämät eivät ole toisiinsa nähden yhteismitallisia. Miten ne voisivat olla? Miten voisi päästä toisen päänupin sisälle ja arvioida näkymiä ikiomilla mittareilla? Se on mahdotonta. Jäljelle jää vain vaistonvaraiset ja pintapuoliset käsiteanalyyttiset mittarit, jotka ovat yhtä tulkinnanvaraisia, kuin menneet kokemukset yleensä ovat, ja yhtä huonosti ennustettavia, kun tulevaisuus itse on.

Jos omaa elämää vertaa katuojassa örveltävään kuset ja paskat housuissa olevan juopon elämään, tuskinpa sitä hänen kanssaan paikkaa vaihtaisi. Mieluumin on puhdas ja terve - täynnä elämänenergiaa. Syntyykin hyvää elämää koskeva kysymys: pystynkö tarjoamaan edes jotakin, mikä tekisi mainitun juopon elämästä hiukan paremman? Tuskin, jos apua ei oteta vastaan. Silti koen, että yhteiskunnan tulisi kaikessa älykkyydessään luoda puitteet, missä sairaat ja kärsivät hoidetaan. Mielestäni sitä on yhteiskunnallinen hyvyys.

Vaikka tänään ei näkisi kuinka paskaa oma elämä on, ehkä huomenna näkee - ja päinvastoin. Ehkä huomenna tämän päivän elämä näyttäytyy hyvänä elämänä. Toki näin ei tarvitse ajatella. Läsnäolon arvo ammennetaan siitä, että on mukana tämän hetken hyvyyksissä ja vaikeuksissa, eli kokee tämän hetken hyvyydet, mutta myös vaikeudet. Olkoot hyvyydet ja vaikeudet sitten henkilökohtaisia, lähipiirillisiä tai yhteiskunnallisia.

Jos lähtee mittaamaan hyvää elämää asteikolla 1-10, se ei kerro vielä mistään pysyvästä. Mistä sitä oikeasti tietää, minkälainen yllättävä hyvyystekijä lopulta parantaisikin omaa, lähipiirillistä, tai yhteiskunnallista elämää joskus tulevaisuudessa. Koko vanha mittaristo saattaisi mennä vaihtoon.

Ja toisaalta, onko oma hyvä elämä pois jonkun muun hyvästä elämästä? Siitäkään ei ole takeita. Pieni lapsi on osuva esimerkki siitä, miten paljon kolmas osapuoli voi tarjota vanhemmilleen hyvää ja huolia tosi epätasaisina annoksina.

Hyvyyden mittareita varmasti on olemassa, mutta ne muuttuvat ja painottuvat ajan mukaan. Ilmeisesti enemmistö ajattelee tänään rahan ja abstraktin menestyksen olevan pääasiallinen hyvyyden lähde. Kapeaa ajattelua, ja jostakin muusta se on pois. Hyvää tuskin saa, jos sitä ei tajua.

Yksi huono päivä ei tee huonoa elämää, eikä yksi hyvä päivä korvaa huonoa elämää. Liian uhrautuvaksi ei parane jäädä, ei ainakaan vapaaehtoisesti. Uhrautuvuus täytyy erottaa uhrina olemisesta. Uhrina oleminen on onnettomuus, uhriutuminen tietoinen asemoituminen. Köyhyys on monelle onnettomuus, josta voisi päästä eroon hoitoa lisäämällä ja lakipykäliä sekä kilpailuasetelmia muuttamalla.

Jos toisen päänupin sisään olisi pakko mennä, valitsisin jonkun harjaantuneen buddhalaisen munkin, koska todennäköisesti hänellä olisi kauneimmat ja onnellisimmat mielenmaisemat. Tuskin valitsisin länsimaista talousteoreetikkoa tai kiimaista uratykkiä. Mistä sitä tietää, millaisten vetovoimien (mainosten, mielikuvien, tyhjänpäivästen unelmien, oikukkaan narsismin) vapaaehtoisia uhreja hekään ovat. Yleensä en valitsisi kovin valtiolliselle yhteiskunnalle uhrautuvaa ihmistä. Ei muu yhteiskunta nyt niin hyvä ole, että sille haluaisi rauhanaikana ehdointahdoin uhrautua. Hommasta täytyy saada hyvä korvaus.

Luulenpa, että pelkästään tällaiset kysymykset paljastavat meistä ihmisinä jotain.

Hyvän elämän reseptiä on kuitenkin turha etsiä. Ei sellaisia ole. Oma viisaus ja vaistot ovat kyvyistämme parhaat erottelemaan hyvä huonosta, mutta silloinkin joudutaan pohtimaan, mitä on oma viisaus? Lähtökohtaisesti viisaus on ennakkoluulojen, motivaatioiden ja oletusten kyseenalaistamista, niin omien kuin muidenkin, koska se on ainoa keino luoda laajempi sisäinen pohja tulkitsemaan eri arvoja eli vetovoimatekijöitä. Syntyy sisäinen kysymys: mihin oikeastaan koen vetoa? Mihin viettini minua johdattaa? Ehkä kanssaihmisten halveksuntaan? Ehkä myötätuntoon? Ehkä sääliin? Ehkä ongelmaratkaisuun? Ehkä rahan haalimiseen? Ehkä tavaraan? Ehkä toisen auttamiseen? Väärää vastausta ei ole. On vain oikea vastaus. Oikea vastaus on se, mitä sisällä tapahtuu de facto. Omien vetovoimatekijöiden kirkastamisessa parempi apu olisi oma keskittymiskyky ja itserehellisyys, kuin uraohjaajan nopea veikkaus omista toiveistamme. Mutta toisaalta, uraohjaajakin voi saada ihmisestä irti rehellisyyttä ja keskittymiskykyä.

Myös yhteiskunnallisia suuntia määrittää tietyt vetovoimatekijät. Kun narsistinen katsanta korostuu yli puoluerajojen, ja solidaarisuutta on vähän, yhteinen suuntakin on kapeampi. Tänään erilaisuudestakin pyritään muovaamaan samanlaista länsimaille tyypillistä rallatusta. Mielestäni se on jo irvokasta.

(Sisäisten) arvojen tehtävä on nimenomaa riidellä keskenään. Sitä sopii vain toivoa, ettei ruoki liikaa niitä alhaisimpia ja etäännyttävimpiä arvoja. On aina ikävä, jos esim. laiskuus ja varomattomuus ohjaisi päätöksiämme. Toisaalta tuskinpa se ahkera desboottikaan on yhteisesti hyvä juttu. Kysymys kuuluukin: mistä kartalta itsensä löytää, ja onko se totta?

Hyvää elämää voi tarkastella siis yhteisön, lähipiirin tai oman itsen kautta. Mittaristot ovat kussakin hieman erilaisia.

Laajemmassa yhteisössä, kuten vaikkapa valtiossa, kohtaloita määrittävät paljolti kasvuympäristö. Jos syntyy niukkaan köyhyyteen, tai väkivallan keskelle, tai päihdeperheeseen, lapsen energia ja keskittyminen pyörivät luultavasti erilaisissa käytännön ongelmissa, verrattuna esimerkiksi akateemisen perheen lapseen. Tarvitsemme politiikkaa ja voimia, jotka ehkäisevät köyhyyttä, vähentää väkivaltaa ja hoitaa päihdesairaita. Sitä on yhteiskunnallinen hyvyys. Rikkaiden perseennuolenta tai muu koulutusten jumalointi ei ole hyvyyttä, joskaan näitä ei mielestäni tarvitse halveksiakkaan. Elämää ei tarvitse tarkastella pelkän hyödyn - vaan myös merkityksen kautta. Mieluumin siisti, työläs ja kunnioittava yhteisö, kuin slummi. Tämä on maku kysymys.

Kasvuympäristö vaikuttaa usein myös lapsen lähipiirin muodostumiseen, joskaan en usko, että mitenkään ratkaisevalla tavalla. Perhettään ei voi valita, mutta ystävät ja kaverisuhteet saattavat muodostua muusta vapaa-ajantoiminnasta, kuten urheiluseuroista tms. Suhtaudun kriittisesti seuroihin, jotka tähtäävät pelkästään huipulle. Seuran sisällä tulisi olla muutakin, kuten osaamista hyve-etiikasta ja sosiaalisista arvoista. Eihän kilpaurheilu itsessään mitään pahaa tai väärää ole, mutta liian ahtaat sosiaaliset mittarit saattavat kääntyä yhteisön sisällä heitä itseään vastaan. Potkupallon voittajat eivät ole mitään jumalia, eikä potkupallokisan voittajajoukkue ole velvoitettu rakentamaan parempaa maailmaa. Hyvyys on yhteisesti hyvältä tuntuvaa yhteisöllisyyden luomista, mitä jalkapallokin parhaimmillaan on. Mielestäni urheiluun ei pitäisi laittaa mitään menoja reilusti suurempaa hintalappua, mutta nykyajan henkisyyskin taitaa olla lähinnä "huippuviisaiden" someretriitti-bisnestä, joten kaipa se superlatiiviunelmointi on ihmisyydessä jotenkin veressä. Asioista maksetaan karsea hinta, vaikka sen ilmaiseksikin saa.

Superlatiiveista sen verran, että "paras" on enemmänkin hyvän vihollinen kuin ystävä, ja "parempi" on vain yksi sisäinen vetovoimatekijä, joka toki näkyy usein ulospäin. Moni suuttuu "paremmalle", koska haluavat itse olla parhaita.

Viimeisenä yksilö, eli minä katsomassa peiliin. Mistä minä ammennan hyvän elämän?

Luulen, että yksilön hyvä elämä rakentuu paljolti klassisista hyveistä. Meidän ei edes tarvitse luulla asioita hyviksi, koska voimme ne itse todeta hyviksi. Sosiaaliset suhteet ovat hyviä, ruoka on hyvää, liikunta on hyvää, suklaa on hyvää, seksi on hyvää. Ainakin minun mielestäni ne ovat hyviä. Enkä tiedä mikä kaikki vielä tulee olemaan elämässäni hyvää.

Klassisista hyveistä rohkeus varmistaa sen, että uskallan tavoitella asioita, joita sisäinen vetovoimani velvoittaa tavoittelemaan, eli tavoittelemaan hyvää. Rohkeus on jotakin varomattomuuden ja pelkuruuden välillä. Siksi omat paheensa tulee tuntea, kun etsii hyvää.

Kohtuus varmistaa sen, etten elä liian (tai liian vähän) hedonistisesti. Jos kohtuus ei onnistu, niin sitten nollatoleranssi. Alkoholin kanssa nollatoleranssi on helppoa pitää, mutta mietin, miten ruoka- tai seksiaddiktit pärjäävät? Varmasti vaikeita sairauksia. Ja millainen on raha-addikti? Mennään kai työnarkomanian puolelle. Filosofiaan on vaikea jäädä koukkuun, kun elämässä on muitakin, huom! teknisiäkin ongelmia.

Oikeamielisyys saattaa olla yhteiskuntapoliittista, tai se saattaa olla jonkinlaista tuomarointia (jos on lapsia, ymmärtää tuomaripelin), mutta tarkastelen itse oikeamielisyyttä yleensä synkkyyden ja valon kautta. Oikeamielisyydessä pyritään kohti valoa, pois synkkyydestä. Se on metaetiikkaa ja siis erilaista, kun käsitteellisen maailman pohtiminen. Esimerkiksi mielisairaalassa, jossa keskustelut saattavat olla rönsyileviä ja psykoottista, omilla vaistoilla ja eleillä voi olla tilannetajuisesti suurempi rooli, kun käsiteymmärrykseen sidotuilla sanoilla. Pelkät eleet eivät pelasta sairasta, mutta niillä on tilannetajuista merkitystä.

Viisaus on tilannetajua ja hyveiden ymmärtämistä. Ihmisen tragedia onkin viisauden puute. Kysymys kuuluukin: kuinka kova hinta viisaudesta joudutaan yhteisesti maksamaan? Se on kaikki hyvästä pois. Ilman viisautta, yhteiskunnasta muodostuu synkkä slummi.

Aihe on niin laaja, ettei sitä mitenkään voi avata tyhjentävästi. Mutta tässä joitain ajatuksia hyvästä elämästä - siten miten blogeihin nyt asioita kirjoitetaan.