Mystinen somemies ja kadonnut maskuliinisuus

Vastasin viime vuonna muutaman muun bloggarin kanssa kysymykseen: miltä tuntuu olla mies? Vastaan uudelleen: se tuntuu edelleen hyvältä. Saa nauttia asioista, mistä miehet nyt nauttivat. Fyysisestä voimasta, naiskauneudesta, kirosanoista, äijävitseistä, sänkypuuhista, ja mitä näitä nyt on. Nautin saunailloista ja maailman menolle nauramisesta. Vai tuleeko siitä ironinen itku..

Kun puhun sinulle totuutta näin suoraan, eli kerron miltä tuntuu olla mies kaikessa rehvakkuudessaan, se kuulostaa ehkä kerskailulta. Silti miehenä olemiseen liittyy paljon muutakin.

Etenkin somessa törmää turhan usein kaikenlaiseen outoon pohdintaan miehen "omasta polusta" ja muusta mystisestä, mutta itse en tunnista minkäänlaista "omaa polkua". Mahtaako sellaista olla olemassakaan?

Toki "oma polku" voi olla pinnallisesti olemassa. Ehkä se on sarja elämänkokemuksellisia haavoja tai urasuunnitelmia, mutta en usko mihinkään syvällisempään miesten väliseen erilaisuuteen. Kasvukipuilu on joka puolella yhtä tuskallista, samoin kuin onnellisuudet näyttävät kaikkialla samanlaisilta, siksi herääkin kysymys, mitä syvällinen "oma polku" voisi edes olla? Mitä ihmiset sillä tarkoittavat? Mitä sillä haetaan?

Uskon, että miehen syvällisyys voi olla hyvinkin laajaa-alaista, mutta ei kuitenkaan mitään perustavanlaatuisen erilaista kuin muilla miehillä. Käytetäänhän me yhteisiä kuvauksellisia sanojakin. En siis väitä, että kaikki miehet olisivat samasta sapluunasta veistettyjä, luojan kiitos ei, mutta kyllä meissä on lopulta pelottavan paljon samaa.

Tunnustan sen, että se, mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen. Tässä kohdin voi kukin katsoa ympärilleen ja tarkastella, minkälainen se oma kuuluisa kohtalo on. Onko tyytyväinen itseen ja elämään? Miten miehisyys näkyy kotinurkissa? En paljasta teille omaani. Jätän sen arvailujen varaan.

Jos pohdin miehisyyttä biologisesti, niin luotan siihen, että luonto ajaa tikanpojan puuhun. Joskus se "kadunäly" on paljon hyödyllisempi, kuin kaunopuheinen sivistynyt paikallaan polkeva pohdinta. Silti molempia tarvitaan. Viisautta on soveltaa tietojaan.

Maskuliinisuus potkii miestä eteenpäin. Sellainen tekee monelle hyvää. Mies ehkä nauttii naisseurasta ja sen huomiosta, mutta miehen ei tulisi silti uskoa asioiden tapahtuvan noin vain kuin itsestään. Vähiten miehen tulisi vaatia asioita säälistä. Kun kirjoitin luottavani siihen, että luonto ajaa tikanpojan puuhun, tarkoitan sillä jonkinlaista persoonallista vaistoa, millä mies navigoi elämässään. Mies pyrkii saamaan säälin sijaan tunnustusta ja vastakaikua itselleen nimenomaa sellaisilta ihmisiltä, joita mies arvostaa ja kunnioittaa. Siksi miehen tulisi tehdä tekoja, jotka ovat kunnioitetuja juuri näiden henkilöiden silmissä. Siinä maskuliinisuuden juju ja ansa.

Oman käsitykseni mukaan miehisyyteen kuuluu rohkeutta yli reppanuuden, sitoutumista yli ailahtelevuuden ja puolustuksellisuutta yli hyökkäävyyden. Nämä ovat toki juhlallisia sanoja, mutta myös käytännön elämää helpottavia ja sosiaalisuutta tukevia. Ehkä hyveitäkin.

Toki miehisyyteen kuuluu myös paljon muuta, ei silti mennä nyt niihin. Mennään miehisyyden pimeään puoleen - surkeuteen.

Somesta on hyvin vaikea löytää ihanteellisen miehen mallia. Tai ainakin minun on vaikea löytää. Tarkoitan ihanteellisella miehellä zeusmaista johtajaa, terävän älyn omaavaa ja syvällistä viisautta harjoittavaa toimijaa. Toki olen somen runsaudessa niihinkin törmännyt. He ovat olemukseltaan hyvin arkisia.

Zeusmaisten voimahahmojen vähäisyys somessa voi kieliä siitä, että some ei ympäristönä jalosta tosielämän luonteenpiirteitä, vaan ne taidot täytyy hankkia jostain ihan muualta. Sen sijaan some huijaa naiivit somemiehet käpertymään enemmänkin omaan mielikuvitukselliseen ihanne-itseensä, kuin kohtaamaan maailman kipeää raadollisuutta.

Itseensä käpertynyt somemies kuplautuu ja rakastuu hauraaseen kuvajaiseensa ehkä liiankin kiivaasti, eikä tahdo enää muuttaa itsestään mitään. Lopulta somemies uskoo henkilökohtaisten puutteidensa ja maailmanongelmien olevan selätettävissä, kunhan vain lopettaa ikävien asioiden seuraamisen. Mutta eihän ne ongelmat ja vääryydet maailmasta mihinkään katoa. Ei ainakaan tosiasioita kieltämällä. Kuka niitä ongelmia sitten ratkoisi, jos ei somemies itse? Ehkä naiset, ehkä zeusmaiset miehet, ehkä terapeutit, ehkä joku muu. Aikuiset?

Mitään todellista puolustuksellisuutta ei somemiehen osalta koskaan siis tapahdu. Kukaan ei oikeasti ole hyökkäämässä hänen tontilleen, eikä mitään turpiinvetojakaan tule. Somemiehen elämä muistuttaa lastenleikkiä ilman aikuisia. Kaikki on silkkaa mielikuvitusta. Maailma on somemiehelle vain pelkkä leikkikenttä vailla mitään aitoa vastuuta ja vakavuutta.

Pian somemies uppoaa tunteisiinsa luullen niitä järjen ääneksi, ja nämä samaiset tunteet jylläävät kiihkomielisen pääkopan yhä tylsyvässä kammiossa etsien kohdetta mihin purkautua. Koska somemiehen ongelmaratkaisukyky on harhaista, ja ongelmat keksittyjä, somemiehet vaihtavat vinkkejään muiden samanmielisten "oman polun" kulkijoiden kanssa, jotka ovat vähintäänkin yhtä hukassa elämässään. Paradoksaalisesti he yrittävät toinen toistaan matkien löytää jotakin "salaperäistä" maailman mukatodellisesta luonteesta, ja väittävät niitä faktoiksi; näin he välttävät kohtaamasta sen ikävän totuuden, että miehisyys itseasiassa opetellaan muiden parissa ulkona, joskus voittaen, joskus pettyen, eikä siis vain salaperäisiä mystisyyksiä oivaltaen.

Somemies oppii naisista ja seksistä pelkästään runkkaamalla pornoa, eli seksuaalinen energiakaan ei tuo eikä luo mitään luovaa ja eteenpäin puskevaa voimaa, vaan päinvastoin, pienentää mahdollisuuksia entisestään, tarjoten vain surkean olon surkeasta itsetyydytyksestä.

Lopulta somemies aistii alitajuisesti surkeutensa, ja pyrkii epätoivoisesti luomaan maailmasta itselleen sopivampaa paikkaa. Hänen käsityksensä maskuliinisuudesta muodostuu joksikin sellaiseksi, jonka voisi tavoittaa pelkästään sisintään kuunnellen ja omaa polkua kulkien, mutta yhä katkerammin hän tajuaa, ettei se oma mielikuviteltu polku johda mihinkään todelliseen ja vilpittömän vastakaikuiseen.

Maailma on raaka paikka, eikä turhat kaunopuheet opeta somemiestä taistelemaan tai panemaan oikeasti. Hän jää paitsi maskuliinisuuden vaijetuista aiheista, eli niistä, mitä somemaailman filosofisilla työkaluilla ei osata/haluta älyllisesti eritellä. Somemies näkee vain ideologian loistetta kaunopuheisina lupauksina tai uhriutuvina uhkakuvina, mutta ei mitään, mikä viittaisi arkiseen ponnisteluun. Viimein somemies on lopullisen hukassa omassa surkeudessaan, ja hän vetäytyy yhä enemmän mystisyyteensä.

Somemies on ehkä rohkea, jos hän uskaltaa tässä kohden itkeä, mutta somemies on myös rohkea, jos hän ei itke, ja toimii paremman tiedon valossa uudella tavalla, ja mieluumin niin, ettei enää irtoa pelkät omat hampaat, vaan tarvittaessa jonkun toisenkin. Silloin hän oppii tilannetajua eli syvää viisautta ja rohkeuden syvällistä ymmärtämistä pahuuden kontekstissa. Nimittäin uskaltaa antaa todelliselle uhalle kuonoon, eikä vain räksytä keksittyä uhkaa.