Oivalluksesta 

Olisi joskus mukava lukea niistä todellisista oivalluksista. Siis oikeista elämää mullistavista oivalluksista. Esimerkiksi siitä, kun joku tutkijatohtori tutkisi mielenterveyttä ja oivaltaisi, että eihän se mielenterveys olekkaan niin tärkeää.
Nimittäin sitä on todellinen oivallus ja oivaltaminen.
Oivalluksessa on enemmän kontrastia kuin toteamusta. 

Joskus mielenterveyden huomiointi on tärkeää, joskus kehon huomiointi on tärkeää, joskus puutarhanhoito on tärkeää, joskus työn hoitaminen järjestelmällisesti on tärkeää.
Joskus käytännön ongelmat ratkeavat käytännön teoilla, kuten esim. sillä että palkataan lisää tekijöitä jakamaan yhteinen rasite. Silloin esim. mielenterveystaito ei ole avainroolissa, vaan tekijöiden lukumäärä. Silloin talous ja taloudellisen elämän toimintakyky on tärkeää.
Tärkeydet muuttuvat elämän ja perspektiivin myötä, ja tukevat toinen toistaan. En siksi oikein käsitä, miten "mielenterveyttä" edes voisi priorisoida pelkästään ja ikuisesti ykköseksi.
Onko se sitten sitä, että istuisi vain perseellään ja toivoisi oman mielenterveyden paranevan kuin taikaiskusta?
Tai että kuvittelisi oman mielenterveyden paranevan ajatuksien kautta?
Mitä edes on se kuuluisa "parempi mielenterveys"?
Pelkkä tunne? Pelkkä ajatus?
Vai siis mitä? Siis ihan käytännössä..
Onhan toki niitä mielenterveyden teorioita olemassa, eli spekulaatioita minkä kautta mielenterveyttä voi punnita, mutta teoria ei ole käytäntöä.

Vinkki mielenterveyteen. Tunnista vihollinen. Se on keino erottaa selkeästi se, kohtelemmeko itseämme ystävänä vai vihollisena.
Ystävää ei kohdella kuin vihollista. Se lienee selvää. Muuten käsityksillä, kuten "ystävä" tai "vihollinen" ei olisi mitään pohjaa, eikä elämä olisi mitenkään järkevää..
Ystävälle ollaan rehellisiä, häntä ei manipuloida ikäviin hommiin vaan häntä pyydetään kohteliaasti auttamaan (ja ymmärretään kieltäytyminenkin), ja ystävään luotetaan kaikesta erilaisuudesta huolimatta.
Ystävälle toivotaan kaikkea hyvää ja menestystä.
Ja sitten on se tärkeämpi, eli vihollinen ja vihollisen tunnistaminen.
Vihollinen manipuloi, solvaa, tuomitsee, syyllistää, ja tekee kaikkensa sotkeakseen ja tuhotakseen meidän omat suunnitelmamme.
Vihollinen houkuttelee meidät väärille poluille, vie keskittymisen, toivoo meidän tekevän helppoja virheitä, nostaa esiin häpeää ja katumusta.
Vihollinen juhlii, kun olemme laiskoja.
Kysymys kuuluukin: Kumpi puhuu meille epäonnistumisen hetkellä? Ystävä vai vihollinen?
Tätä voi pohtia sekä sisäisesti, eli miten itse puhuu itselleen, tai ihan käytännön tasolla, eli miten muut puhuvat minulle.
Millaisia ihmisiä ympärillämme on?
Ystäviä? Vihollisia?
Tunnistammeko järkevällä tavalla "ystävän" ja "vihollisen"?

On selvää, että mielenterveyttä tutkiva taho toteaa, että mielenterveys on tärkeää. Tai liikuntaa tutkiva taho toteaa, että liikunta on tärkeää. Tai päihteitä tutkiva taho toteaa, että päihteiden tutkiminen on tärkeää. Ei sen pitäisi olla yllätys kenellekkään, että kukin tulkitsee oman panoksensa tärkeänä.. Tavallaan se on hienoakin.
Mutta aina löytyy niitä kylänmiehiä, jotka ajattelevat itsekkäästi, että esim: aurakuskin työ ei ole tärkeää, vaan se, että oma kotikatu on ajoissa aurattu. Aurakuskille saa sanoa mitä vain ja miten vain. Ja kun aurakuski huutaa takaisin, että painu luuseri vittuun, niin simsalabim yhtäkkiä "mielenterveys onkin kovin tärkeää, eikä saisi olla julma toisille".
Eli käytännössä asiat selitetään vain oman lineraalisen arvomaailman kautta. Nostetaan aina pelkästään se arvo korostuneesti esiin, mikä milloinkin itseen osuu ja uppoaa.

Joskus täytyy suoraan todeta: vie se sinun tärkeytesi muualle. Ei tuo sinun juttusi ole minulle tärkeää. Esimerkiksi rakkausretriitti ei ole minulle tärkeää, ymmärrän itsekin rakkauden päälle. Tiedän mitä rakkaudeltani haluan. Pidän omat "retriittini".
Tosielämä ei muutenkaan kulje samaa juoksua kun viikonlopun henkiset retriitit tai ahdas tiedemaailma.
Eikä asennekaan lopulta ratkaise, koska ratkaisu tarkoittaisi sitä, että elämä olisi jo lähtökohtaisesti suuri ratkaistavissa oleva ongelma.
Haasteita elämässä on, mutta että elämä olisi ongelma? Tuskin.
Elämä on ongelma vain hänelle, jota piinataan niin perusteellisesti, että kuolema (lopullinen ratkaisu) houkuttaa.
Sitten taas tavallisten haasteiden selättäminen on arkea. Siinä lajissa tyylipisteitä jaetaan vain harvoille. 
Oman pihan lumikarheiden poistaminen on osa haasteiden ratkaisemista.
Ongelmien ratkominen on järjestelmällistä ja tuloshakuista - hyötyyn tähtäävää työtä.

Joillakin on myös ikävä tapa nähdä ja leimata meitä joksikin helpoiksi olennoiksi, usein jonkin vallitsevan trendin mukaan kuten: "olet introvertti, siksi sinulle on tärkeää se ja se..." Haista paska!
Enkä ole ekstroverttikaan, vaikka niin vihjaisisit.

Huomaan usein, että varsinkin juopoille ja exjuopoille tuputetaan kaiken maailman ajatuksia jostakin ihanneihmisestä, joka ei olisi mitenkään itsekäs tai koskaan ikävätapainen. Sellaista en jaksa kuunnella pätkääkään.
Tottakai ihmisten tulee osata olla itsekkäitä. Muuten pakka leviäisi käsiin. Ei olisi persoonaa jonka kautta elämän vivahteet suodattuisi.
Mutta että ainoastaan itsekäs ja ikävätapainen? Sellainen elämäntyyli luo tarpeettomia haasteita. Jos luo.
Häikäilemättömimmän pärjäävät pelottavan hyvin