Olen todennäköisesti terve

Olen terve, koska siltä tuntuu. Se saa riittää. Googlen uumenista löytyisi varmasti vastalauseita tähänkin, mutta eipä sen väliä. Riittää kun on hyvä ja terve fiilis.

Jos olen väärässä, niin olkoot niin. Kyllä sen sitten huomaa, jos huomaa. Terveyttäkin voi vaalia vain tiettyyn pisteeseen, loput menee omalla painolla. Ja olisihan se aikamoista ivaa, jos jotakuta kutsuttaisiin "maailman parhaimmaksi terveyden vaalijaksi." Miten ihmeessä sellainen tyyppi edes eläisi (tai jättäisi elämättä)? Kai siitäkin voisi mitalin antaa. Tai Nobelin.

Sama juttu psyykkisesti. Ehkä joku pieni narsistinen elementti vaivaa silloin tällöin, esim "sanoinko jonkun asian oikealla tavalla" tai "olinko liian töykeä toiselle", mutta nopeasti ne hommat unohtuu. Jos jokin asia jäisi pahasti kaivelemaan, ihan esimerkiksi yötä vasten, niin se täytyisi toki selvittää. Silloin kyseessä ei välttämättä ole enää narsistinen reflektio omasta ihanteellisesta itsestä, vaan väärä käytös toista kohtaan. Näillä kahdella on eronsa, eikä se ero aukea pelkällä pintapuolisella peiliinvilkaisulla, vaan sen tajuaa vasta toisen syvällisen tuntemisen ja yhteisen rehellisyyden kautta. Ylipäänsä aina kun sanoo jotakin toiselle, ei voi varmistua, mitä kaikkea hänessä alkaa itämään. Jokainen tekee johtopäättelynsä itse ja itselleen. Siksi avoimuus ja rehellisyys syventää ihmissuhteita.

Syvällinen ihmissuhde on siis eri asia kuin pinnallinen ihmissuhde. Tähän voi soveltaa samaa logiikkaa, kuin että älä kohtele ystävääsi kuin vihollista. Ensinnäkin ystävä ja vihollinen täytyy osata erotella toisistaan, muuten hommassa ei olisi makua. Toisekseen omaan päättelynsä täytyy myös luottaa. En ainakaan itse haluaisi olla sen tyypin ystävä, joka kohtelee ystäväänsä kuin vihollista. Mitä pinnallisuuteen tulee, olisi irvokasta liimata käyttöohjeita kanssaihmisiin, ihan vain, että pinnallista elämää olisi helpompi viettää. En taivu sellaiseen. Raukkamaista puuhaa ja älyn pilkkaa. Vasta syvällisyys ihmisen paljastaa. Eivätkä kaikki ansaitse syvällisyyttä. Viholliset eivät ansaitse mitään.

Jos valvoo yönsä miettien "mistä kaikki henkilökohtaiset vikani johtuvat" tai "miksi en ole ihanteellinen ihminen", on narsismi mennyt liian pitkälle. Silloin tukehtuu omaan itsekeskeiseen mielikuvitukseensa. Tällaisia synnintuntoja sai ennen anteeksi papeilta, mutta tänään menestyminen ja kaikenlainen onnellinen kukoistaminen ajaa saman asian. Ihminen haluaa eroon syyllisyydestään, mutta samalla ylläpitää lapsenomaista uskoaan ihanteelliseen itseensä. Näiden ihannelinssien läpi sitten arvioidaan minuutta, maailmaa ja muita. Yhtälö on kuitenkin mahdoton. Joko synninteon täytyy loppua, että syyllisyydentuska lievenee, tai ihanteen muuttua. Molempia ei voi saada. Se olisi oravanpyörä.

Elämä jättää jälkensä, aivan samoin, kuin vene jättää vanansa. Vana ei siis työnnä venettä eteenpäin, vana ei ole veneen voimanlähde, vaan vana vain seuraa perässä. Samoin menneisyys ei ole vastuussa tämän päivän valinnoista. Menneisyys vain tulee perässä. Menneisyys ei määritä sitä mihin tulisi tänään suunnata. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuutta varten meillä on estetiikantajua, vastuun- ja velvollisuudentuntoa ym. hauskaa. Niitä ei saa sekoittaa syyllisyyteen. Etenkään narsistiseen ihannekeskeiseen syyllisyyteen. Muuten mistään ei tulisi yhtään mitään, ja sitä vain jäisi paikoilleen räpiköimään turhuuksien suohon.

Kaikki eivät tule toimeen ajatuksiensa kanssa, ja joskus homma saa mahtipontisia piirteitä. Jengi esimerkiksi toteaa olevansa liian älykkäitä tai liian vähä-älyisiä tavalliseen elämään, ja sitten keksitään, että ongelmien juurisyyt löytyvät samaisista henkilökohtaisista piirteistä. Että maailma on minut luodessaan ollut liian itsekeskeinen - eikä siis niin, että minä olisin omissa tarkasteluissani liian itsekeskeinen - ja että maailman pahuus ja vääryys ovat kaiken henkilökohtaisen elämäntuskani alku ja juuri. Ja että kaiken muun maailman pitäisi syvällisesti tajuta tämä. Ja että vain oma tarkastelutapani olisi se ainoa hyvän hyvyyden mitta. Tämä sitten kiihdyttää ajattelua yhä kovempiin kierroksiin, kunnes kaikki on paskaa ja mieli tuskainen.

Eihän maailma suinkaan noin narsistisesti toimi. Maailma on mitä on.

Sanotaan, että ongelmallinen ihminen ei oikein sopeudu ympäristöönsä, mutta toisaalta, jos näkee itsensä koko ajan jonkinlaisena luonnonoikkuna - elämän uhrina - niin en ihmettele sopeutumisen vaikeutta. On varmasti raskasta nähdä itsensä päivästä toiseen totaalisen kurjassa ja poikkeavassa valossa. Siihen auttaa viina eli itsekeskeisyyden douppaaminen aivokemioita manipuloimalla (viina on varma rakastaja, ei välttämättä hyvä rakastaja, mutta varma rakastaja), ikävä vain, että viinaa juomalla tullaan juopoiksi ja alkoholisteiksi, eikä kukaan tykkää kun kutsutaan alkoholistiksi (uskokaa pois, olen kokeillut.) Poikkeuksen tekee se kymmenen vuotta raittiina ollut Pena, joka voi kukkoilla raittiudellaan, ja jolle alkoholismi on taisteluarpi, mutta kukaan ei pidä sellaisestakaan. Aina on jokin kontrastiero, joka ärsyttää narsistista mieltä.

Itsensä ystävä siis kannattaa olla. Siinä juju parempaan elämään. Taas täytyy erotella ystävä vihollisesta, ja toimia oman päättelyn mukaan. Ihmisten hylkiminen omien narsististen ihanteiden takia on julmaa ja paheksuttavaa pelleilyä.

Maailma on täynnä tarinoita, joissa vahva sankari selättää kaikki ne huonot ja pahat ihmiset ympäriltään, ja nousee sitten voittajana tavallisen kansan yläpuolelle nimenomaa oman neroutensa tai superhenkisyytensä ansiosta. Sellainen tyyppi ei varmasti sopeudu tavisten kanssa yhteishengailuun, vaan on aina jotenkin enemmän kuin muut. Hänelle riittää uppoutuminen omaan palvottuun ihanteitapursuavaan mielikuvitusmaailmaan. Hyvä biisi päälle, vähän tekstiä someen, ja taas mennään. Tykätään tai ei. Tällaista itsekeskeistä ihmistä kiinnostaa vain se oma mielipide omista asioista. Tai niin ainakin luullaan. Oikeasti itsekeskeisyyteen kuuluu yhtä paljon salaperäisyyttä kuin miinakenttään, eikä räjähdyksiltä voida välttyä.

Itsekeskeisyyden ja miinakentän välistä suhdetta voi vain arvuutella.