Oravanpyörä on ok

Kun lukee mediaa, tai henkisyyteen ja "viisauteen" liittyvää tekstiä, törmää väistämättä jonkinlaiseen "pahaan oravanpyörään", mihin lammasmainen ihminen voisi henkisyyden puutteessa joutua. Oravanpyörällä viitataan elämäntapaan, jossa vakiintunut arki ei maistu, vaan tilalle halutaan jotakin henkilökohtaisempaa ja elämyksellisempää.

Viittaus "tyhjänpäiväiseen oravanpyöräelämään" on tehty jo antiikissa Sisyfosin tarinassa, missä Sisyfos oli kirottu pyörittämään painavaa kiveä ylös vuorenhuipulle, ja juuri kun hän oli pääsemässä perille, kivi vierähtikin alas.
Sitten hommat alkoivat taas alusta.
Kyseessä oli kirous. Ja nimenomaa kirous siksi, että puhuttiin pakonomaisesta turhan toistamisesta.

Tarkkaavainen lukija ehkä ymmärtää, että kirous tai "olla kirottu johonkin" on eri asia kuin tuomio.
Sisyfos oli kirottu toimimaan miten toimi, eikä siis ollut mitenkään ulkopuolisten toimesta tuomittu siihen.
"Turha" on myös eri asia kuin "tärkeä".
Tärkeä asia voi olla maanantaina tärkeä, tiistaina taas turha, ja päinvastoin.
Sisyfokselle kaikki oli vain yhtä ja samaa höttöä, pelkkää turhuutta ilman tärkeyden sävyjä. Siksi kaikki oli myös yhtä ja samaa kirousta. Kuin homoseksuaalilla, joka vain näyttelisi heteroa. Eihän sellaisesta elämäntavasta saa mitään aitoa irti.

Kirous on eräänlainen näkymätön lumous. Sitä ei voi suoraan havaita.
Tuomio taas annetaan rikoksesta, josta henkilöä syytetään.
Erona näissä on se, että tuomio voi olla myös vapauttava. Kirous taas ei voi olla vapauttava, koska kirous on jo langetettu, eikä sen voimaa välttämättä tiedosta.
Kirous voi olla esimerkiksi taipumusta johonkin ikäväksi koettuun. Ihminen on kirottu houkutuksiinsa, kuten homoseksuaali on kirottu homoseksuaaliksi siellä, missä homoseksuaalisuutta ei alkuunkaan suvaita, ja joissa siitä saa kuolemantuomion. Sitä on kirous. Jäädä loukkuun houkutuksiinsa, joita ei edes välttämättä tiedosta.
Joku ehkä väittää, että homoseksuaalisuus olisi siunaus, mutta samalla perusteella heteroseksuaalisuuskin olisi siunaus.
Siunaukset ovat ihan eri lajinsa.

Ajatukset "oravanpyöristä" elää siinä uskossa, että yksilön pitäisi jo heti syntymästä olla jotenkin perustavalla tavalla tietoinen jostakin kaiken tyydyttävästä, kaiken oikeuttavasta ja kaiken ylitsemenevästä kirkkaan täsmällisesti yhteiskunnallisesti ymmärretystä elämäntehtävästään, ja omista pyrkimyksistään, ja sitten homma vain pitäisi suorittaa eli tehdä todeksi. Ja jotkut ovatkin siunattuja syntymään sellaisiin maihin, ja sellaisiin ilmapiireihin ja olosuhteisiin, joissa he voivat kipuilematta kukoistaa kaiken tuen saaneina. Nämä tyypit ovat lähtökohtaisesti melko tavallisia ihmisiä.
Mutta on virhe uskotella, että pelkästään se "viisas" osa meistä, jokin yliminä tai vastaava, tekisi ne viisaimmat päätökset, ja olisi silti jotenkin riippumaton ympäröivistä yhteiskunnallisista voimista ja aatteista. Sellainen on paskapuhetta. Todellisuudessa ihminen on vain liian herkkä tuomitsemaan itsensä ja muut itsensä kautta. Olipa olosuhteet siunatut tai kirotut.
"Olen sitä ja olen tätä, siksi asia on niin ja siksi asia on näin..".
Tälläinen itsensä ja muiden tuomitseminen on eri lajinsa kuin kirottuna oleminen, johon ei oikein voi itse juuri vaikuttaa.
Toisaalta kirouksesta voi vapautua samoin kuin jatkuvasta tuomitsemisestakin. Riittää ettei lumoudu liikaa omasta navastaan, vaan pyrkii kirouksesta irti kohti totuutta (en avaa totuutta nyt)
Tuomitsevuudesta pääsee eroon hahmottamalla taidetta ja sen sävyjä.

Mutta mitä tarkalleen on tämä kirous ja sen lumo, joka sinisilmin väittää, että meidän olisi pakko tehdä ylipäänsä yhtään mitään?
Yleisesti kirouksella tarkoitetaan pakottavaa voimaa tai lainalaisuutta, illuusiota, jonka piirissä olemme, ja jonka läsnäoloa emme välttämättä itse edes täysin havaitse. Kirottu on ikään kuin kyvytön tekemään tarvittavaa muutosta ikävään tilanteeseensa. Työpaikan kirous saattaa olla esimerkiksi näkymätön home, vittumainen mutta osaava kollega, tai palveluammateissa rahaa tuovat vaikeat asiakkaat, joista tavalla tai toisella kärsimme mutta joista olemme silti riippuvaisia. Ne ovat jotakin sellaista mistä ei vain kerta kaikkiaan pääse eroon. Hyvä jos ymmärtää edes niiden vaikutusta tai olemassaoloa.
Narsistista persoonallisuushäiriötä on vaikea havaita työyhteisöstä, koska tavallisia eheäpersoonallisia narsisteja on kaikkialla.
Juopon on vaikea hahmottaa juomistaan kun muutkin juo.
Ihminen voi siis olla ihan oikeasti kyvytön tekemään muutosta, tai olla ymmärtämätön ympärillämme aidosti vaikuttavista voimista, mutta onko ihminen aivoton näiden edessä? Ei ole.
Asiat ovat vain vaikeita, eikä kukaan ole seppä syntyessään.

Ihmisellä on vapaa tahto, eikä vapaata tahtoa kannata kääntää aseeksi itseään vastaan. Jos joku markkinamies tai muu tieteilijä sanoo että elämäsi on väärää, ja että se vääryys on sinun vikasi, ja vain ja ainoastaan sinun vastuullasi, se ei vielä tarkoita, että asia olisi niin. Että elämä olisi mitenkään vääränlaista tai omaa vikaamme.
Mainoskuvat paremmasta ovat usein vain oman mielikuvituksemme luomaa fantasiaa, lähes aina jonkun toisen ihmisen synnyttämää käsitystä asioista, joita sitten yritetään istuttaa syvälle meihin. Oikeassa elämässä olemme siellä, minne tuomme itsemme. Hyveinemme ja paheinemme. Ympäristö tekee piirteistä omat tulkintansa, me omamme. Näiden kanssa sitten pitää pelata. Niillä retorisilla taidoilla mitä meille on suotu.

Jos jokin tässä maailmassa on kirottua, niin pahuus ja paheet. Niitä ja niiden suhteellisuuksia on vaikeahko hahmottaa. Ensimmäinen coca-cola saattaa virkistää kuten mainoksissa luvataan, mutta lopulta vasta se kymmenes ahnaasti juotu coca-cola pistää jo vatsan kuralle ja olon apeaksi. Tällainen tapa ja taipumus voi luoda ympärillemme oikean helvetin. Onko se sitten oma vikamme, vai kehomme luonnollinen reagointi coca-colaan, siihen kukin vastatkoon itse.
Alkoholistit usein tietävät kestävänsä viinaa, mutta eivät ymmärrä paheidensa päälle.
Antiikissa hedonismi ymmärrettiin tavaksi, että nautintoa nautitaan tasan niin kauan kuin se vielä tuntui nautinnolliselta. Ei ähkyyn asti, ei siis pahaan asti. Tänään jotkut ymmärtävät saman asian askeesina eli pidättyvyytenä. Näin se maailma vain muuttuu. Sama asia, sama käsitys, eri nimitys. Hedonismista tulee askeesi. Nautintoon pyrkimisestä tulee nautinnossa pidättymistä.

Paratiisi ei löydy uskomalla sokeasti sankaritarinoihin. Biologialla on suuri rooli siinä mitä olemme. Biologia vaikuttaa väistämättä sisäisiin vetovoimatekijöihimme. Uskontojen pahin vihollinen on siksi enemmänkin biologia, ja biologian luomat oravanpyörät, kuin vapaamielinen henkisyys tai tahto vapauteen. Henkisinkään ihminen ei vain pääse lopullisesti eroon biologiastaan. Ei, vaikka kuinka ponnistelisi. Enkä käsitä, miksi edes pitäisi päästä. Kai siksi, että esimerkiksi seksuaalinen halu saattaa olla joskus lujan päättäväisyyden tiellä. On vaikea vihata toista päättäväisesti, jos samalla haluaa toista. On vaikea kiinnittää pitkäjänteistä huomioita johonkin, kun muut jutut siinä taustalla vetoavat ristiriitaisesti. On vaikea keskittyä juttuihin, kun panettaa kumminkin. Tässä siis vain yksi biologian synnyttämä ristiriita. Niitä on paljon muitakin. Varmasti yhtäpaljon kuin erotiikkaa ja mäkkäreitäkin. Näissä ihmiseläin on sitten kirottu laiduntamaan. Nisäkäs kun on.

Sankaritarinoiden oravanpyörämäinen perimmäinen ongelma on siinä, että niissä ikään kuin vihjataan että yksilö itse vierittäisi raskaan kivensä vuoren huipulle yksin, tai sitten siinä "oikeassa porukassa", ja siellä se kivi sitten lopullisesti lojuisi, ilman ristiriitoja tai mahdollisuutta kyseenalaistaa tai kritisoida suoritusta. Samalla unohdetaan kaikki ne aiemmat yritykset ja ponnistukset. Ja se, että joku kuitenkin joskus tuuppaa sen kiven takaisin alas. Eli unohdetaan se oikea historia. Se että täällä maanpäällä on itseasiassa vaeltanut miljardeja tyyppejä ennen meitä, ja vain sen ansiosta yksilötason päättäväiset erityissuoritukset ylipäänsä ovat mahdollisia.
Jotkut ovat kateudessaan tai pitkäveteisyydessään aina valmiit puskemaan ne kovalla työllä saadut kivet vierimään takaisin alas kohti ikuista turhuutta. 
Ihmiset tekevät helvetisti virheitä, mutta ponnistelevat silti, ehkä vain osoittaakseen paremmuutensa. Siksi omalle panokselle tulisi osata suoda ansaittu kunnioitus, vaikka se kivi toistuvasti vierisikin alas.

Lopullinen määränpää on aina kuolema, sitä ennen ehtii kokeilemaan jos ja monenlaista uutta konstia. Toki tällainen omavoimaisuus ei saisi sokaista liika. Hitlerikin rakennutti paljon moottoriteitä eli autobahneja Saksaan, joista on hyötyä edelleen, mutta eipä se anna anteeksi hänen muita "ponnistelujaan". Itseasiassa Hitler ponnisteli aluksi autobahneja vastaan, mutta sai myöhemmin niistä kunnian itselleen. Sitä on politiikka. Kilpailua siitä, kuka ottaa "kunnian" käytännön puuhista. Harvoin varsinaiset tekijät mitään kunniaa saavat. Ja jos saa, niin sitten yhtenä klönttinä tyyliin: "lähärit tekevät tärkeää työtä". Valtaosin tällainen puhe on tekopyhää paskaa, eikä puhuja edes tiedä mistä puhuu. Kunhan haluaa antaa itsestään hyvän kuvan. Se on sitä samaa itsensämarkkinointisontaa kuin: "älä jää oravanpyörään!!"

Jotkut joutuvat elämään ja toimimaan ympäristössään vailla minkäänlaista psykologista yhteyttä kanssaihmisiin. Jengillä on vain se hehkutettu "oma juttu", ura tai muu pöhinämissio, joka syö kaiken ajan ja hartauden pois yhteisestä. Tätä ei oikein tunnuta tajuavan.
Sen sijaan missioita ja muita sankarillisia mielikuvia korostetaan ja ihannoidaan kohtuuttoman paljon. Että yksi ihminen olisi muka se ylin sankari. Jonkinlainen moraalinen pelastaja.
En tarkalleen tiedä mitä missio (yksilön tai yhteisön missio) voisi edes olla, olen itse mieleltäni enemmänkin opportunisti (eli tunnistan ja näen erilaisia vaihtoehtoja ja polkuja), kuin pitkäjänteinen strategi (loisin pitkäntähtäimen voittosuunnitelmia), mutta käsittääkseni missio on bisneskieltä. Mission tavoite on saavuttaa jotakin. Sellaisesta tulee väistämättä mieleen häikäilemättömät despootit. Sitä voi miettiä näin: onko minulla bisnesdespoottina vapaustaistelijan missio, vai terroristin missio? Haluanko henkilökohtaista taloudellista vapautta, vai valtaa yhteisössäni? Näkökulmakysymys sekin. Eli kysymys on siitä, miten missio tai mission toteuttamiseksi suunniteltu strategia otetaan suuren yleisön silmissä vastaan. Uhkana vai mahdollisuutena? Vapautena, vai vapauden riistona?
Nähdäänkö meidät vapaudenkaipuisena, vai vallantavoittelijana?
Onko armeijan missio suojella omaa kansakuntaa, vai tuhota toinen armeija? Riippuu siitä mihin suuntaan jutut kehittyvät. Opportunisti bongaa erilaisia kehittyviä suuntia ja on mukana toiminnassa.

Yksinäisyyden oravanpyörä on lopulta enemmänkin psykologinen tila kuin riippuvainen yhteisöllisen tarjonnan määrästä. Meillä on jo paljon kaikenlaista tarjolla, vaikka niihin ei tartuta.
Etiikka taas on joukko henkilökohtaisesti totuttuja tapoja, eli sitä, millainen tapa yhteisöllä on ottaa kanssaihminen sisään omaan yhteisöönsä, ja millaisiin yhteisöihin yksinäiset jalkamme meitä lopulta kiikuttavat.
Jos on tottunut elämään siten, että yhteyttä kanssaihmisiin ei synny tai synnytetä, niin tottakai oravanpyöriä syntyy, ja kaikista yhteisöistä tulee henkisesti ahtaita. Mikään määrä paljoutta ei vielä tarjoa psykologista ymmärrystä.
Jonkun häiriintyneen tulisi aina aika ajoin vähän ravisutella omaa ympäristöään ja sen tapoja ja tottumuksia, koska liian tarkasti määritellyt määränpäät ovat eräänlainen ongelma. Ne sulkevat ihmisiä ulos ahtailla pyrkimyksillään, mutta myös psykologisena hylkäämisinä. Useampi haluaa esimerkiksi höntsätä sählynsä, koska oikeasti vain harvoilla on motivaatiota ja mahdollisuutta tavoitella mestaruuksia.
Propsit tietysti niille mestaruutta tavoitteleville, ja taputus päähän. Se on kovaa duunia sekin. Silti mestaruuden jälkeen kivi vierii taas alas.
Höntsässä niin ei käy. Höntsässä saa olla juuri niin häiriintynyt kun tällaisessa yhteiskunnassa elävältä voidaan odottaa. Kaikesta ei tarvitse tehdä lujasti kilpailtua ammattia. Mutta silti asioista saa yrittää tehdä ammatin. Joskus vaan se ammatillisuus tappaa ilon. Toisaalta joskus ammatillisuus nimenomaa luo sen ilon.