Raha - masennus - itsemurha

Etelä-Korealainen näyttelijä, Lee Eun-ju, teki itsemurhan vuonna 2005. Hän oli juuri valmistunut yliopistosta 24-vuotiaana. Itsemurhaviestissään nainen kertoi kokeneensa, että oli pettänyt kaikki. Hän esiintyi mm. elokuvassa nimeltä Brotherhood of War, joka oli minulle tärkeä elokuva. Katsoin sen vaikeassa elämänvaiheessa.

Kriisipuhelimessa kuuli paljon samankaltaista tarinaa itsemurhatuntemuksista. Mielisairaalassa työskennellessäni kysyin suoraan eräältä itsemurhaa yrittäneeltä, mitä hän ajatteli ensimmäisenä, kun ymmärsi jääneensä henkiin. "Pettymystä. Enkö osaa tätäkään?"

Kun äitini teki kuolemaa, ainoa toiveeni oli, että kuolema olisi mahdollisimman kivuton. Siinä tilanteessa kaikki ylimääräinen oli riisuttu ja eutanasiakysymys ajankohtainen. Saattohoitolääkärit ovat kuulemma kielteisimpiä lääkäreitä eutanasian suhteen, vaikka sairaanhoitajat potilaita hoitaakin. Sairaanhoitajat ovat enemmän läsnä kivun ja kärsimyksen kanssa, mutta saattohoitolääkäri kantaa vastuun. Olen kuullut tarinoita hyvistä sairaanhoitajista, jotka osaavat auttaa näissä kysymyksissä. Heiltä löytyy pelisilmää.

Kysymys kuuluukin: kuka opettaa meidät elämään oikein, ja kenen odotusten mukaan meidän tulisi elää? Millainen on hyvä kuolema? Sellainen, että voisi vilpittömästi sanoa rakkailleen: "minä uskalsin elää"? Sanotaan että elämätön elämä on pahinta mitä voi kuolinvuoteellaan ajatella, mutta jos kuolinvuoteellaan potee vain pahoja kipuja, tuskinpa eksistentialistiset kysymykset pyörii mielessä. Kivun loppumista sitä toivoo.

On eri asia toivoa kuolemaa, kun lopettaa eläminen. Jotkut sanovat, että voisisivat vain vähän kuolla. Ehkä kyseessä on elämän sietämättömäksi käynyt paino.

Sanotaan että vanhemmat opettavat meitä elämään, mutta ei se ihan niinkään mene. Imemme tietoa ja luomme käsityksiä ympäristöstämme melko laajasti. Tätä jatkuu syntymästä kuolemaan. Lisäksi meissä on erilaisia biologisia ja sosiaalisia elementtejä, jotka saavat esimerkiksi minun poikani fillaroimaan ilman kypärää tukkahulmuten päin punaisia valoja, eikä homma muutu, vaikka miten voimakkaasti asiasta huomautan. Ei näitä asioita voi täysin kontrolloida.

Monella on kaunis ajatus muuttaa ympäristöä enemmän välittäväksi ja rakkaudelliseksi, mutta siinä piilee ongelma: meillä on nimittäin ihmisinä niin persoonalliset tavat osoittaa välittämistä ja rakkautta toisillemme, että yhtä ainoaa keinoa ei ole. Yksi osoittaa rakkauttaan sanoin, toinen teoin. Tunteiden älyllinen ilmaisu ei ole rakkauden korkein muoto, vaikka pinnallisen aikakauden lumoissa joku voisi niin väittää. Rakkaus on iso juttu, josta kelpaa käydä laajempaakin keskustelua. Ei rakkautta tunnista, jos ei sitä osaa tunnustaakkaan. Rakkauden perusongelma piilee siinä, että sen muotoja on vaikea hahmottaa. Erimielisyyden riskit voivat synnyttää valtavia hallitsemattomia konflikteja, jossa kukaan ei voita. Ei ole olemassa rakkauden sapluunaa.

Kenenkään ei tarvitse olla paras rakkaudessaan, mutta hyväksi siinä voi tulla. Hyvää voi ajatella ainakin kolmella tavalla. Hyvä on: taitava, kaunis ja tyytyväiseksi tekevä. Enkä ainakaan minä ole löytänyt vielä mitään yhtä keinoa, joka vahvistaisi näitä kaikkia piirteitä samanaikaisesti. Niitä ei löydy yliopistoista, eikä niitä löydy ammattikouluista. Sen tiedän, että hyvää täytyy itse haluta. Eli hyvää tulee ensin tunnistaa ja sitten tunnustaa. Lopulta hyvää voi harjoittaa ja jalostaa. Puhutaan hyveistä ja täydellistymisestä. Yllä mainitut tekijät ovat kuitenkin melko abstrakteja ja subjektiivisia asioita. Jokainen voi tuoda oman värinsä maailmaan ilman, että pakottaa kaikkia muita samaan muottiin. Hyveistä olen jo paljon kirjoittanutkin, joten ei niistä enempää.

Rakkaus ja välittäminen luovat meille sosiaalisia vaatimuksia ja velvollisuuksia niin itseämme kuin itsemme kautta muita kohtaan. Syntyy kysymys: millainen minun pitäisi olla ihmisenä? Mitä minulta odotetaan? Tämä puolestaan johdattelee vielä perustavampaan kysymykseen: mitä minä olen? Kyseessä on elämänmittainen matka. Arvoja ei etukäteen päätetä - ne löydetään. Helppous ei tässäkään lajissa ole välttämättä plussaa.

Kaikki on aluksi rönsyä ja kehnoa. Silti usein juuri pientä vauvaa rakastetaan eniten. Vauva on nimittäin todella tarvitseva ja avuton, eikä ihminen rakasta häntä säälistä, vaan ihan vaistomaisesti ja luontaisesti. Eikä vauva ole suinkaan viaton. Vauvat ärsyttävät ja vaativat kaiken huomion. He rasittavat ja saavat väsyneeksi. Tässä mielessä vauva kasvattaa vanhempaansa.

Aikuisuudessa omien sisäisten arvojen mittaaminen ei ole mikään yhden illan puuha, jonka jälkeen ollaan sitten taitureita loppuelämän. Ei todellakaan. Omat sisäiset arvot nimittäin löydetään, jos niitä ylipäänsä löydetään, ja niitä löydetään koko ajan vauvasta vaariin. Eikä niitä löydetä pelkillä kaunopuheilla. Jos yrittää matemaattista yliopistouraa - eikä se kertakaikkiaan onnistu - yksi arvokas välittävä ajatus voisi olla: "ei tuosta kyllä tule yhtään mitään". Kohtuuton ponnistelu tekee ihmisestä enemmänkin koomisen orjan, kuin menestyjän. Silloin voi kysyä: onko elämä uhrautuvana tyyppinä arvokasta elämää? Ei saisi uskoa katteettomiin kehuihin tai imarteluihin. Matemaatikko, joka näyttelee osaavansa matematiikkaa, on ironinen vitsi.

Toisaalta sitä saattaa olla hyvä jossakin, mutta kukaan ei lotkauta korvaansa. Tässä onkin hauska nähdä akateemisen maailman ja taitureiden erot. Akateemista maailmaa kritisoidaan usein teennäisyydestä - että yliopistoissa opittaisiin enemmänkin näyttelijöiksi kuin rehellisiksi - ja siinä on perää, koska tieteellinen maailma rakentuu lopultakin yksilön uskottavuuden päälle. Silloin täytyy osata vetää maineroolinsa hyvin. Autokorjaamoissa tätä ongelmaa ei ole. Kaveri voi olla vaikka minkälainen retku, mutta korjaa auton kuin auton. Kokemukseni on, että osaajien kanssa on parempi tehdä töitä, koska heidän kunnioituksensa aitoa osaamista kohtaan on vilpitöntä. Silloin tittelit tai puhtoinen maine eivät puhu eivätkä luo illuusiota osaamisesta tai ihmisarvosta. Silloin puhutaan näytöistä. Että tämä tyyppi on oikeasti tällainen. Hän osaa. Mutta olisi se aika kestämätöntä elää pelkkien retkujen seassa. Akateeminen hyvä sivistynyt ihminen on taas parasta keskusteluseuraa mitä tiedän. Jos pohdin ihmistä yleensä, niin elämännäköinen svengi on aina kiinnostavaa.

Lähipiirissäni on paljon naisia, joita kunnioitan. Lääkäreitä, terveydenhoitajia, hoitajia, työtelijäitä hyvällä sydämellä varustettuja ihmisiä. Heissä ei ole mitään retkumaista tai teennäistä. On jotenkin kaunista, kun ihminen löytää itselleen oikean ammatin. Toki luulen sen menevän niinpäin, että ammatista tulee enemmänkin ihmisen näköinen. Aitoa ihmiskunnioitusta löydän tätä kautta. Pelkkä taituruus ei vielä herätä ihmisenä kunnioittamista, ja ihmistä voi kunnioittaa, vaikka taidot eivät olisikaan vielä loppuun hiotut.

Kun pohditaan arvoja - eli minkä hintaisia elämänvalinnat ovat - voidaan puhua euroista. Esimerkiksi avioero käy kalliiksi kun talo menee. Voidaan puhua myös masennuksen taloudellisista kustannuksista, mutta myös henkisen pääoman menetyksestä. Masentunut ei jaksa tuottaa voittoa itselleen eikä yhteiskunnalle.

Arvoista voi puhua myös toiseen suuntaan: mikä olisi se arvokas teko, joka vähentäisi masentuneisuutta ja ehkäisisi elämänhaluttomuutta? Mikä tekee ihmisestä voittajan jatkuvaa kuolemaa ja menetystä vastaan?

Sanotaan, että ihminen masentuu, jos hän syystä tai toisesta jää yksipuoliseksi, eli hänen ilmaisuaan tukahdutetaan. Tämä on tärkeä ymmärtää etenkin tänään, kun ihminen rakastaa ja välittää enemmänkin tuntemattomia - puhelimessa näkyviä karismaattisia somettajia ja julkimoita - kuin lähipiiriään.