Raivonpurkaus "mielenhäiriönä", ja muuta outoa

Söin lounaaksi valmis-salaatin. Sen viimeinen eräpäivä oli tänään. Annos maistui paskalta, ja jäin pohtimaan, olikohan tuo mennyt jo huonoksi?

Sitten mietin tarkemmin, että mikä olisi se tarkka momentum, jolloin oma elimistöni reagoisi salaatin mahdollisen pilaantumisen kanssa? Eli kansankielellä kysyttynä: mikä on se hetki, kun meikäläisellä menee pakki sekaisin?

Tuskin tarkkaa hetkeä voi määritellä. Silti jossakin vaiheessa huomaisin pahoinvointini. Tässä piilee täsmällisen tieteen ja kokemusmaailman erot. Molemmat ovat olemassa, mutta eri mittareilla havaittuina. Mahassani tapahtuu juttuja, mutta vasta tietyssä pisteessä se tulee tietoisuuteni käsittelyyn.

Samalla tavalla suhtaudun psykologiaan tieteenä. Hyvä psykologia tarkastelee psyykettä ja ajattelua empiriana ja matemaattisina kaavioina. On ennusteita ja todennäköisyyksiä. Eivätkä ne silti selitä arkielämän kokemuksia sellaisinaan. Kokemusmaailmat ovat paljolti eri juttu kuin psykologia tieteenä. Arkikokemukset ovat runouden ja filosofian alaa - totuutta kuvaavia. Psykologia on teorioita ja mahdollisia selityksiä.

Yleisesti jokaisen kroppa kestää ravintoa eri tavoin. Siksi myös salaatin täsmällinen "viimeinen käyttöpäivä" on kaikilla eri. Loppuviimein omat aistimme ja vaistomme välittävät sen tiedon, miten mikäkin salaatti meihin vaikuttaa, eli miten salaatteihin olisi tervettä suhtautua. Eri vatsat kestävät huonoa salaattia eri tavoin.

On kuitenkin hyvä kysyä, kuinka moni enää luottaa omiin aisteihinsa ja vaistoihinsa tällaisissa arkiasioissa? Vai onko googlettaminen häiriöistä, sairauksista, "hyvästä" ja "pahasta" tai "oikeasta ja väärästä" ottanut ylivallan? Tarvitaanko kaikkeen jokin viranomainen kertomaan kehomme kyvyistä ja jaksamisista, tai esimerkiksi psyykkeemme tilasta?

Tarvitaanko "viisasta" kertomaan, miten meidän tulisi elää?

Onko elämäntavoitteemme olla yhtä kukoistava kuin se sädehtivä tiedehenkilö, vaikka omissa silmissämme tieteen puuhat olisivatkin lähinnä täsmentävää itsensä toistoa? Tai tuleeko olla yhtä viisas kuin se kaunopuheinen hyvinvointivalmentaja, jonka elämä tuntuu muutenkin ihan falskilta?

Yleisellä tasolla salaatteja valvoo terveysviranomaiset. He työskentelevät lakien ja todennäköisyyslaskujen parissa, eli luovat kriteerit, milloin salaatti on yleisesti ottaen syömäkelpoista ja milloin ei ole. Tätä sitten täsmennetään aina välillä eri intressien perusteella. Kehoon liittyviä terveysvaikutteita siis valvotaan, mutta miten on ihmisen psyykeen laita? Valvotaanko mielen hyvinvointia, vai tulisiko sitä edes valvoa? Tämä on hyvä yhteiskunnallinen kysymys. Miten pitää huolta omasta mielestä näin tietotulvan aikakautena?

Mielestäni ainakin psykologian tulisi pysyä ns kylmän matemaattisena tieteenä, eikä ottaa ideologisia askelia kohti "oikeaa elämäntapaa".

Psykologia toki tarjoaa hyvää osviittaa "terveestä" ja "sairaasta", mutta kuten sanottu, jokainen kokee ja kestää asioita niin eri tavalla. Yhdelle terve vittuilu on toiselle raakaa henkistä väkivaltaa. Kumpaa näistä tulisi sitten kuunnella parempana vaihtoehtona? Herkempää vai vahvempaa osapuolta? Mikä on aikamme sosiaalinen konstruktio ja ihanne? Tähtäänkö herkäksi ja paljon aistivaksi, vai vahvaksi ja kivuttomasti aikaansaavaksi? Elämmekö hyve-kulttuuria, vai onko meissä syvälle piiloutunutta passiivis-aggressiivista inhoa? Tätä voi kysyä kumppanilta tai ystävältä. Nimittäin kyllä läheisetkin vaikuttavat mielentilaamme ja olemukseemme. Ja me heidän.

Itse ajattelen karkeasti niin, että on hukkaan heitettyä aikaa elää kaninkolossa piilossa peläten. Tulisi tähdätä "pelottavaankin" totuuteen, ja pyrkiä ratkomaan lähellä olevia ongelmia. Psyykkisesti tämä tarkoittaisi sitä, että tulisi olla henkilökohtaista kykyä haavoittua eli kestää iskuja. Ja jos nyt puhutaan henkisestä väkivallasta, voidaan puhua myös henkisestä itsepuolustuksesta. Koen, että henkisellä nyrkillä saa lyödä takaisin, ja nimenomaa itsepuolustuksellisista syistä. Turha olla liian sinisilmäinen ihmisen petomaisuutta kohtaan.

Yksi saattaa kokea ihmisen petomaisuuden rakkaudelliseksi: silloin "rakkauttaan" korostava henkilö on niin kaunopuheinen ja välittävä, että siinä herkistyy itse kukin, ja tulee naiivin vastaanottavaiseksi kestämättömillekin ajatuksille. Pian sitten paljastuu, että saatuaan otteen ihmisestä, tämä "rakastava" osapuoli on heti "hylkäämässä", jos on osoittamassa vähäisempääkin "toksisuutta" eli "epämiellyttävyyttä". Tällaisessa dynamiikassa on mielen kestävyys kaukana. Homma on lähellä ideologioita ja narsismia.

Toiselle petomaisuutta kuvastaa ihmisen lähes loputon sietokyky ottaa vastaan henkisiä iskuja. Henkilö ehkä hyväksyy kaiken itseensä kohdistuvan vääryyden hiljaa mielessään, mutta suunnittelee silti salakavalaa kostoa. Näin ihmisestä muodostuu eräänlainen "saaliseläin". Hänestä tulee pelokas ja varjoissa toimiva empatiakyvytön pienpeto, joka etsii vain tilaisuuksia satuttaa.

Jos psykiatri diagnosoisi psykologin suosituksesta jonkin häiriötilan tai sairauden potilaalle, se tulisi mielestäni tehdä aina hoidon ja hoitojatkuman helpottamiseksi, ei julkiseksi selitykseksi tai oikeutukseksi. Ikävä kyllä hommat ei mene aina niin kauniisti, vaan etenkin jenkkien runsaasti käyttämä "psykiatrien käsikirja" DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) on jo sisällöllisesti hyvinkin riidelty opus. DSM-kirjaa kritisoidaankin sen tavasta tulkita terveitäkin mielentiloja häiriöiksi. Esimerkiksi uusimmassa painoksessa (DSM-5 julkaistu 2013) raivonpurkaus mainitaan "mielenhallinnan vakavana häiriönä", ja suru "vakavana masennushäiriönä". Millainen on sitten se häiriötön ihminen? Ehkä psykiatri itse?

Mitä käy, jos kukaan ei enää suutu vääryyksistä, koska suuttumus nähdään mielenhäiriönä? Luultavasti mielisairaalat olisivat täynnä poliittisia vankeja, ja politiikka täynnä lipeviä "rakkaudellaan" manipuloijia. Mutta eipä haittaa, kun suru on häiriöksi.

On hyvä kiinnittää julkisessa keskustelussa huomiota siihen, kuinka paljon alkoholistien ja narkomaanien toilailuja annetaan anteeksi, etenkin jos kyseessä on mediaseksikäs parannus- tai nyyhkytarina, sen sijaan epämiellyttäviä ihmisiä leimataan keittiöpsykologikielellä "narsisteiksi", ikään kuin he olisivat kroonisen julmia. Hommassa on paljon uskonnollisia elementtejä. "Olet syntinen, koska et ole enkeli. Saat nyt julkisen häpeärangaistuksen. Muutu enkeliksi niin kelpaat".

Mistä tunnistaa epämiellyttävän ihmisen? Tätä voi jokainen pohtia mielessään

Yleisesti se, miten itse käyttäydymme, vaikuttaa myös kanssaihmisten käyttäytymiseen.