Kivi on kivi. Ketään ei kiinnosta missä kivi on huomenna. Kivi on pelkkä kiinteä mitäänsanomaton kappale, joka on luonteeltaan hyvin tapahtumaköyhä.
Halutessaan ihminen voi antaa kivelle merkityksen, ja itseasiassa eräs kivilemmikkejä tehtaillut yrittäjä teki sillä peräti miljoonatilin. Mutta silti kivi on pelkkä kivi.
Aika ei ole kuten kivi. Aika on jotakin paljon monimutkaisempaa. Ihmisellä on hyvin voimakas illuusio ajan luonteesta, ja siksi uskomme intuitiivisesti tietävämme mitä aika on. Mutta tiedämmekö?
Voidaan hyvin esittää kysymys: mistä on syntynyt käsitys yhteisestä objektiivisesta ajasta? Luultavasti siitä, että kellot ja ajallinen synkronointi on palvellut teollisuutta ja logistiikkaa jo hyvin pitkään. Aika on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä työaika tai työmatkan pituus. Aika on monimutkaisempi ilmiö kuin keinotekoiset viisarit tai unirytmi. Itseasiassa meissä ihmisissä elää erilaisia biologisia rytmejä, mutta en lähde nyt siihen.
Aika ei siis ole kuin kivi. Se ei ole mikään kaikille yhteinen palikka, joka säätää ja määrittää elämäämme jotenkin kaikille yhteisellä tavalla. Meillä kaikilla on oma aika sekä fyysisesti, mutta myös psyykkisesti, ja nämä asiat kommunikoivat keskenään läpi elämän.
Jos haluat tietää ajasta lisää, tutustu Carlo Lovellin kirjaan ajan luonne.
Aikaa ei siis tarvitse mitata kellosta, eikä sen tarvitse olla palikan (tai janan) omainen kapea tapahtumasarjojen täyttämä suunta, joka kulkee eilisestä huomiseen. Aika on tiivistettynä muutoksen mitta, eikä meidän tarvitse tarkastella elämäämme pelkästään eilisen tai huomisen perspektiivejä tuijottaen. Muutoksia voi mitata esimerkiksi suudelmien tai halausten määrillä tai laaduilla. Ajan ei tarvitse olla kuin tylsä palikkamainen kivi mitä tuijotamme ja jonka edessä tuskailemme: "oliko elämäni tässä?"
Toki aika auttaa jäsentämään arkea, mutta sekään ei lisää elämänlaatua, jos ei suostu kuuntelemaan itseään ja omia neuvojaan. Jos väsyttää, pitää levätä, jos on nössö olo, pitää rohkaistua, jos on uhkarohkea olo, pitää rauhoittua, jos on tunne, että halauksia on liian vähän, tulee suunnata rikkaampaan halauskulttuuriin. Näin päästään todellisten älyllisten kysymysten pariin: "miten minun tulee toimia, että olen sellainen mitä haluan olla?"
"Olla sellainen mitä haluaa olla" on järjetön ajatus. Jo pelkkä "Oleminen" tai "olemus" on harhauttava ilmaisu. Esimerkiksi Jumala on olemassa samassa mielessä kuin Pinokkio tai Barack Obama on olemassa. Jumala elää pyhissä teoksissa, hänen teoikseen väitetään jos ja mitä. Pinokkio elää pitkine nenineen lastensaduissa ja Barack Obama on Yhdysvaltojen entinen presidentti. Heistä kaikki on olemassa muodossa tai toisessa, aivan kuten mekin olemme olemassa muodossa tai toisessa, totena tai pelkkinä väärinä tai väärinkäsitettyinä juoruina. Mutta mikä näistä henkilöistä, tai mikä meistä ja meidän olemuksesta, on lopulta sitten totta? Se on hyvä kysymys esittää. Totuus on kuin kivi - se on jotakin hyvin yksinkertaista. Silti jokaiseen olemukseen ja olemiseen latautuu huikea potentiaali ja samalla väärinkäsitysten mahdollisuus. Pinokkio on totta, vaikka se ei olekkaan samalla tavalla henkilö kuin Barack Obama. Jumaluudet ovat puolestaan vielä suurempi tosijuttu.
Me ihmiset olemme jatkuvassa muutoksessa. Jokin eilisessä hiertää, ja jokin huomisessa kutsuu. Tämä on ihanteellinen tila. Pahimmillaan eilinen on täynnä tuskaa, ja huominen näyttää synkältä.
Antiikin filosofi Herakletos totesi: "Se, mikä meissä on, koituu meidän kohtaloksemme". Se on mielestäni hyvin ilmaistu. Jos olemme täynnä mielipuolisia haluja, mielipuoliset halut koituvat kohtaloksemme. Jos olemme täynnä hellyyttä ja rakkautta, hellyys ja rakkaus koituu kohtaloksemme - tavalla tai toisella.
Halut paljastavat vain hiukan siitä mitä olemme. Siksi olisi mielipuolista "haluta olla jotakin". Sen sijaan voimme tarkastella: mikä meissä itsessämme hiertää, mistä haluamme eroon, ja mikä tulevassa houkuttaa, mitä kohti haluamme kulkea?
