Riitaa ravintolassa
Tiedän miltä tuntuu olla italialainen. Eli viuhtoa mielipuolisesti käsiä ja menettää ajan- ja paikantaju vaikkapa sitten ravintolassa kesken ruokailun. Se on kivaa joillekin. Ei kaikille. Mutta minulle kyllä. Nytkin väännettiin pienistä asioista, kuten hyveistä, onnellisuudesta ja hedonismista yleensä.
Puolalainen kirjailija Joanna Maciejewskan kritisoi äskettäin tekoälyn kehityssuuntaa. Käytän termiä tekoäly, vaikka laskukone se tosiasiassa on. Mutta jatketaan.
Voiko se mennä niin, että tulevaisuudessa ihminen pyykkää ja tiskaa, ja tekoäly hoitaa taiteellisen työn, kuten kirjoittamisen? Voi olla. Se on myös paljolti lukijoista kiinni.
Ehkä tekoäly on nimenomaa se, joka tulevaisuudessa tarjoaa meille mielikuvia hyveistä, onnesta, ja kaikenlaisista hedonismin muodoista. Ehkä tekoäly maalaa meille kuvan jopa inhimillisestä viisaudesta? Onko niin parempi? Mene ja tiedä.
Tänään päänupin täyttää Hollywoodin luomat mainostäyteiset elokuvat (lue mielikuvat) rohkeudesta (mikä tosielämässä olisi enemmänkin varomattomuutta, eli pahetta) ja täydellisyydestä (mikä tosielämässä olisi enemmänkin superlatiivi, eli ei ainakaan hyvettä), ja sellainen on täyttä kuraa, mihin ei kannata uskoa.
Mutta mitä kaikkea oikeasti tapahtuu, kun tekoäly nappaa kirjallisuuden markkinat? Algoritmeillä on siinä varmasti keskeinen roolinsa. Siihen koko "tekoäly" eli laskukone perustuukin. Laskukone kartoittaa Ihmisiä yhä täsmällisemmin, ja sitten heidän niskaansa kaadetaan juuri sitä mitä he haluavat. Ja siis oikeasti sitä mitä he haluavat. Eikä sitä mitä he tarvitsevat. Pornoriippuvaiselle tarjotaan pornoa yhä oudommissa muodoissa. Kunnes pää jää vetävään käteen. Sitten tarjotaan kaikenlaisia hoitomuotoja niin että nuppi poksahtaa. Kenen elämää silloin oikein elät? Mikä sinua kuljettaa seikkailusta toiseen?
Halun ja tarpeen voi eritellä vain psykologisesti, eikä sitä voi tehdä ylhäältä käsin matemaattisesti. Ei vaikka empiristit tai menestysvalmentajat niin uskovatkin. Holhoojista puhumattakaan.
Inhimillisen tarpeen ja inhimillisen halun erittely ja hahmottaminen vaatiivat itsereflektiota. Siihen työkaluiksi sopii mm käsiteanalyysi, mielikuvien harjoittaminen ja rikas kielenkäyttö. Mutta mitä me niistä, kun välitöntä näkyvää hyötyä niistä ei saa. Tai sanotaanko niin, että harva oppii näiden työkalujen hyödyn. Se kun vaatii työtä ja ponnisteluja.
Palataan siihen ravintolaan mistä aluksi mainitsin. Kukaan ei varsinaisesti toivo riitaa. Sitä riita nimenomaa tarkoittaa. Riidellessä ajatukset ja intressit menevät ristiin. Hommat eivät suju odotetulla tavalla. Mutta toisaalta eihän riita mitään pahaakaan ole. On hyvä kun joku pistää vähän hanttiin. Hyvä riita on kuin tanssia. Se ei kehity väkivaltaiseksi - ei henkisesti eikä fyysisesti. Tämä vaatii keskustelukumppanin tuntemusta. Tässä mielessä raaka filosofia voi olla sosiaalinen itsemurha, mutta hyvä riitelijä ei siihen sorru. Nimittäin eipä siinä itseään tai muita juuri rakasta, jos se oma agenda on aina kaikkein tärkein.
En halua kirjoittaa nyt dystooppista kuvaa tietokoneen valtaamasta taiteesta. Lukijoita on muutenkin vaikea kosiskella, ja toisaalta, olisi pirun hyvä jos ihmiset lukisivat enemmän, vaikka sitten tekoälyn luomaa tekstiä. Mutta taidettakin tärkeämpää - ainakin itselleni - on nimenomaa keskustella, väittellä, riidellä ja harrastaa muuta sosiaalista toimintaa. Jos ihminen ei maksa painetusta sanasta, niin minkäs teet. On ollut aikoja, ettei ihmistä saatu töihin pellollekaan - ei edes isolla rahalla - koska jengi arvosti enemmän omaa aikaansa kun raskasta puurtamista. Nyt tyypit palaa loppuun rahan vuoksi, ja tekee kaikkea muutakin typerää. Sitä sitten kutsutaan menestykseksi ja jopa viisaudeksi. IQ on varmaan kolmesataa ja kaikesta ympäröivästä ollaan niin pirun tietoisia. Vai miten kaikkea mittaava ja kaikesta kilpaileva maailma sen ilmaisee?