Riivattu sielu

Journalismi on yhä enemmän käyttöohjeiden antamista. Syvällisempi merkityksellisyys puuttuu tai on huonolaatuista. Ehkä niin pitääkin olla. En osaa sanoa.

Jos Sirkka-Hilda elää viiden miehen kanssa niin so what? Ei kenelläkään pitäisi olla siihen nokkaan koputtamista. Ei se ole sen parempi tai huonompi elämäntapa kuin muutkaan elämäntavat. Kummallinen se on, ainakin kun sitä vertaa tavanomaiseen parisuhteeseen, mutta ei siitä mitään merkityksellisempää saa. Ja tätä nimenomaa on kummallisuus. A = kummallista koska B.

Valtaosalle polyamoria on ja tulee olemaan kummallista. Ei näitä voi koskaan tasapäistään. Ihmisellä tulee aina olemaan sellainen ulottuvuus kuin että: "onpa tuo kummallista" tai "onpa hän kummallinen". Maailma on täynnä friikkejä.

Etkö usko, friikki? Joskus kahden ihmisen romanttinen suhde on ollut friikin piirre.

Tarkoitan käyttöohjeiden antamisella sitä, että media tarjoaa kirjoituksia, jotka ovat jo valmiiksi kaltevalla pinnalla. Ja lopujen lopuksi kaikki asiat ovat enemmän tai vähemmän kaltevalla pinnalla. Objektiivisuus on illuusiota, mutta on olemassa enemmän ja vähemmän objektiivista otetta tarkastella juttuja. Objektiivisuus yksistään ei paljasta hyvää tai pahaa.

Tieteen kaksi perustetta. 1) tiede ei ikinä tarjoa moraalista suuntaa ja 2) muista aina ensimmäinen havaintosi sekä siihen liittyvät tunteesi ja ajatuksesi. On vaikea kasvaa ihmisenä, jos ei ymmärrä jälkimmäisen merkitystä.

Jos uutisoitaisiin siitä, miten Sirkka-Hilda tuskailee viiden miehen kanssa, niin joku apina olisi heti valmis osoittamaan ja kertomaan syyt Sirkka-Hildan tuskalle: "Sirkka-Hilda tuskailee siksi, kun miehiä on viisi". Tällaiset neropatit näkevät merkityksiä vain niistä asioista, jotka poikkeavat selkeästi normaalista ja ovat selkeän johdattelevia. He tekevät helpon matikan. Heillä ei ole aitoa kontrastisilmää. Tai ainakaan se ei ole kovin harjaantunutta kontrastisilmää.

Jos ihan oikeasti ja aidosti ja totuudellisesti haluamme tietää Sirkka-Hildan kupletin juonen, täytyisi sitä kysyä Hildalta ja hänen viideltä mieheltään itseltään. Silloinkin tulee mennä yksityiskohtiin ja arvioida kuinka rehellisiä vastauksia kuulee. Kaikki eivät ole harjaantuneita rehellisyydessä, eikä toimittajalle tarjottu julistus yksin riitä. Koko jengin yksimielisyys puolestaan kielisi jostain hyvin hyvin epäilyttävästä. "Mitähän nuo ovatkaan sopineet yhdessä?"

Sen sanon, että nykyjournalismi on aikamoista syyllisten etsintää. Voi luoja. Tämän toteamiseksi ei tarvitse kuin lukea klikkiotsikot.

Kuitenkin. Taiteilijoilla pitää olla kontrastisilmää. Sodassa ensimmäisenä ei kuole totuus, vaan moniselitteisyys, koska totuus ei kuole ikinä - se vain on - mutta sensuurilla luodaan näppärä illuusio yksimielisyydestä. "Yksissä tuumin marssimme taisteluun epätasa-arvoa vastaan!" tai "yksissä tuumin kerromme, että polyamorinen seksi on maailman parasta ja ihaninta!". Taiteilijan täytyy osata haastaa nämä ilmiselvät propagandistiset merkitykset.

Sensuuri - eli se mitä jätämme sanomatta - poistaa jotakin oleellista, aivan kuten tasapäistävät tyypit poistattavat kummallisia ihmisiä. Samassa synnytetään keinotekoinen näkemys yksiselitteisestä "normaalista", "tavallisesta", "hyvästä" tai "oikeasta", ikään kuin olisi olemassa jokin objektiivinen taho, joka määrittäisi asioiden yksiselitteisen laidan.

Kun kaikki on sensuroitu tasapäisiksi, kukaan ei ole enää mitään. Kontrastit häipyy, ja kaikki on samaa harmaata. Kaikki ovat hyviä ja oikeassa, tai pahoja ja väärässä. Kukaan ei olisi missään asiassa parempi kuin toinen, eikä kukaan olisi missään asiassa huonompi kuin toinen. En ymmärrä tällaista tasapäistämistä. Se olisi merkityksetöntä valetta. Tämän tietää jokainen kuihtunut parisuhde, joka väittää olevansa onnellinen parisuhde. Heikkous ei ole vahvuutta. Ongelmien tunnustaminen sen sijaan on vahvuutta, mutta se on myös haavoittavaa.

Kipeimmät asiat jäävät usein seksin lailla suurelta yleisöltä piiloon. Toki häveliäisyyttä ja sensuuria pitääkin olla, se on arvostelukykyä, mutta arvostelukyky ei poista sitä kipua - tai riemua, mitä rehellinen elämä tuottaa. Ja aika moni itselleen rehellinen riemuitsee muiden tuskasta. Uskokaa minua. Olin eilen ainoa tyyppi vilkkaalla tiellä, joka pysähtyi auttamaan autoilijaa, jonka peräkärry oli irronnut ojaan.

Mm. parisuhde on oikeasti valtapeliä, eikä siinä keinotekoiset tasapäistämiset auta. Kukaan muu ei pääse valvomaan, arvioimaan tai säätämään yksilön sielua, toiveita ja tarpeita. Yksilön täytyy itse kamppailla olemassaolonsa eteen. Yksilön pitää pitää puoliaan, muut eivät sitä tee. Joskus täytyy itse olla se parempi puoliso. Joskus toinen väistämättä on. Viisautta on arvioida: "kumpi se tällä kertaa oli/tulee olemaan?"

Viisasta on myös arvioida, mitä on "me".

Parisuhde on kilvoittelua. Ehkä polyamoriakin on. En tiedä. Olipa sitten polyamoria mitä tahansa, aika harvaa se oikeasti kiinnostaa. Pornoteollisuutta nyt ainakin. Ihminen ei mitenkään rakasta enemmän tai paremmin, vaikka hän eläisi polyamorisessa suhteessa.

Kuten seksissä, myös kipeimmissä asioissa elää merkitysten siemen. Jos olet katsellut sairastavaa lastasi, tiedät miltä totuus tuntuu. Jos olet katsellut nauravaa lastasi, tiedät miltä totuus tuntuu. Emme ole täysin kädettömiä totuuden edessä. Voimme pyrkiä jonkinlaiseen terveyteen, ja voimme pyrkiä tuottamaan iloa. Siinä positiivisen ja negatiivisen vapaan tahdon salat. Vapaus johonkin, ja vapaus jostakin. Pelkästään toinen ei riitä vapauteen. Tarvitaan molempia.

Voimme pyrkiä pois sairaudesta - jos voimme - ja voimme pyrkiä kohti iloa. Tässä mielessä sairaus on aina kamppailua. Aivan kuten sairas parisuhde on ainaista kamppailua. Sopii vain toivoa, että ne hyvät vilpittömät ihmiset ovat omalla puolellamme, ja osaavat iloita kanssamme.

Joissain suhteissa ei ole iloa laisinkaan. Silloin ei tavoitella mitään. Ei ainakaan yhteisesti.

Taiteilijat ovat monesti riivattuja otuksia. Heillä on kosketusta kipuun ja rakkauteen. Tuskinpa mitään aidosti merkityksellistä voisi edes syntyä ilman että ihminen olisi yhteydessä maailmaan omien kipujensa ja rakkauksiensa kautta. Miten voisi olla rehellinen ja kuvata totuuden eri merkityksiä, jos ainoa kyky olisi turhautua tyhjästä tai luulla itsestään liikoja tai liian vähän? Aika pinnallista se olisi. Täytyy siis omata myös kontrastia nähdä mikä on turhaa ja mikä tärkeää. Mitä on liikaa ja mitä liian vähän. Täytyy olla kykyä leikata pois ja sensuroida, mutta myös tavoittaa ja tavoitella..

Satiiri - yhteiskunnallinen iva - syntyy vastavoimana totalitarismiin ja pakotettuun yksimielisyyteen. Se iskee kun tasapäistämistä on liikaa ja itseilmaisun keinoja rajoitetaan, eli kun itseilmaisua on liian vähän. Satiiri tappaa ensimmäisenä heikot. Siinä on taiteen voima. Heikkoja ei tulisi suojella totuudelta, vaan totuuden tulisi johdattaa heikkoja kohti voimaa. Mutta ei liian lujaa. Viisaus on jotakin sen kaltaista, ettei tee asioita, mihin tietää ettei ole vielä valmis. Tiedolla ei saisi lyödä päähän. Siihen voi kuolla.

Sarkasmi on sitä, kun hyvä käännetään pahaksi, eli kun itse kokee jonkin asian hyvänä ja iloa tuottavana asiana, mutta kun puhuu siitä kumppanilleen epävarmasti, hän ampuu sen sarkasmillaan alas. Silloin olisi syytä pohtia mitä vaikeaa tulisi seuraavaksi tehdä. Se on kylmää peliä.

Olen miettinyt ironista eli moniselitteisyydestä ammentavaa parisuhdetta. Ironiassa paha käännetään hyväksi. Joskus se naurattaa. Esimerkiksi jos kumppani on "natsi" keittiössä, niin silloin hän todella ja aidosti on "natsi" keittiössä. Siitä voi repiä huumoria. Heittää vaikka heil fuhrer kun toinen dominoi kahvinkeitintä. Siinä on riivattujen sielujen voimaa. Ja jos kumppani nauraa asialle niin hyvä. Paha on käännetty hyväksi. Näissä on jännitettä, jos on. Sarkasmissa tätä dynamiikka ei sinänsä ole. Sarkasmin luonne on pettymysten peittämistä. Sarkasmi on sitä kun hävinnyt ihminen pyrkii palauttamaan voitonvarmuuttaan.

Lyhyesti

Ironiaa on se, kun voitonvarma henkilö tajuaa häviävänsä. Sarkasmi on sitä, kun hävinnyt ihminen luulee yhä voittavansa.