Rakkaus

02.11.2023

Lauantaina 25.11 vietämme Filosofia-ryhmän pikkujouluja IoT-Centerissä. Aiheena rakkaus. Erittelemme esimerkiksi äidinrakkauden isänmaanrakkaudesta, ja romanttisen rakkauden ystävän rakkaudesta. Keskustelemme näiden rakkauksien vivahteista, sekä niiden eroista ja yhtäläisyyksistä, hyvän, oikean ja hyödyllisyyden näkökulmista kokemuksellisesti, mutta myös hieman akateemisesti.

Tarjolla glögiä, teetä ja pipareita.

Ota yhteyttä, jos haluat mukaan.

Seuraavaksi alustan hieman aihetta pohtimalla romanttista rakkautta.

Romanttinen rakkaus

Miltä romanttinen rakkaus näyttää nyt, kun tieteellinen ajattelu ja television draamasarjat täyttävät mielikuvituksemme? Tämä on mielenkiintoinen kysymys esittää. Mitä tarkoitamme, kun puhumme romanttisesta rakkaudesta? Onko se nimenomaa romantisoitu mainoskuvilla tai riisuttu tieteisartikkeleilla, vai perustuuko romanttinen rakkaus jonkinlaiseen alkukantaiseen sisäiseen kaipuuseen ja toiveajatteluun, jonkinlaiseen epäitsekkääseen altruismiin?

Otetaanko romanttinen rakkaus enää riittävän vakavasti, että sen varaan uskaltaisi rakentaa elämän tärkeimpiä tukipilareita? Vai nähdäänkö se lähinnä viihteenä - tieteellisenä kuriositeettina elämän informaatiotulvassa? Mitä hyötyä on romanttisesta rakkaudesta?

Romanttinen rakkaus on tuskin niin helppolukuista tai viihdyttävää mitä televisiosarjat antavat ymmärtää. Harvoin on mitään tiettyä hetkeä, joka kertoisi romanttisen rakkauden alkaneen tai päättyneen. Luulisin elämän täyttyvän enemmänkin hapuilusta ja varmuuden etsimistä, kuin selkeästä ja täsmällisestä, yhden ihmisen selkeästi sisäistämästä narratiivistä. Elämä on käytännössä jatkuvaa liikettä, asioiden muistamista ja unohtamista, ja ehkä siksi romanttinen rakkauskin on saanut vain viihteellisen "tunteen" tai "tuntemuksen" sivuroolin, jota rationalistit niin säikkyvät. Se nähdään älyllisesti epähyödyllisenä, koska se ei täytä järkevyyden kriteerejä selkeästä lopputuloksesta.

Mutta romanttinen rakkaus ei ole kuitenkaan pelkkä tunne tai tuntemus. Se on paljon muutakin. Sillä on merkityksellinen roolinsa unelmissa ja toiveajattelussa, onnea tuottava ulottuvuutensa tosielämässä, ja älyllinen tarinansa kerrottavanaan. Jokapäiväisessä tunteiden kirjosta (tai sen puutteesta) on vain lähes mahdotonta eritellä nimenomaa niitä hetkiä ja viestejä, jotka hyvään ja merkitykselliseen romanttiseen rakkauteen oleellisesti kuuluisi. Romanttinen rakkaus ei ole pelkkää euforiaa, mutta toisaalta, ei se ole pelkkää kurjuuttakaan. Mitä se siis tunteena ja tuntemuksena on? Tuskinpa ainakaan mitään luonnontieteellisen täsmällistä.

Onnellinen vai merkityksellinen romanttinen rakkaus?

Saatamme elää hyvää ja onnellista romanttisen rakkauden elämää, tai sitten merkityksellistä ja oikeamielistä romanttisen rakkauden elämää. Parhaimmillaan romanttiseen rakkauteen kuuluu molemmat piirteet kaikkine arvoristiriitoineen. Huonoimmillaan mikään ei luonnistu.

Olemme ihmisinä kukin hieman erilaisia. Esimerkiksi hän, joka tuntee tunteensa voimakkaasti, ei välttämättä ilmaise niitä "oikeaksi" mielletyllä tavalla, joten hänen romanttinen rakkautensa mielletään vääräksi. Sitten taas hän, joka on tunnekylmä, ei välttämättä ole mitenkään vääränlainen, mutta hänestä voi saada etäisen ja pahan vaikutelman. Oikea ja väärä - hyvä ja paha, ovat jotakin sellaista, jotka joudumme romanttisen rakkauden maailmassa tekemään enemmänkin itsellemme selväksi, kuin vakuuttelemaan muille. Silloin on toivottavaa olla itselleen rehellinen, ja ehkä jopa vaatia sitä muilta. Ikävä kyllä kommunikointi ja itseflektio eivät ole mitään helppoja ja ilmaisia asioita, vaan ne vaativat usein aikaa ja perehtyneisyyttä.

Yleisellä tasolla käsitys romanttisesta rakkaudesta kiteytyy usein joksikin hyveelliseksi ja vilpittömäksi. Silloin rakkaus on asioista välittämistä, vaikka ympäristö tuntuisikin välinpitämättömältä. Näin ajateltuna romanttinen rakkaus on luonteeltaan sitkeää ja uhrautuvaista. Se on elämänlaatua ja moraalia kohottavaa mentaliteettia. Romanttinen rakkaus on idea siitä, että pahasta päästään pois kohti hyvää, ja väärästä päästään pois kohti oikeaa. Tässä mielessä romanttinen rakkaus on jotakin ylevää ja ylevöittävää.

Romanttisen rakkauden yksiä pahimpia miinakenttiä onkin se, että muodostamme väistämättä tietynlaisia yleviä uskomuksia kumppaniimme ja muihin kanssaihmisiin. Samalla tulemme heijastaneeksi heihin voimakkaita odotuksia. Odotamme heidän olevan niin hyviä ja oikeamielisiä juuri sillä tavalla, mitä itse tarkoitamme hyvän ja oikean olevan. Lopulta petymme, koska muut eivät täytäkkään odotuksiamme. Kumppani ei olekkaan se minun uskomukseni tuote, vaan hän on jotakin ihan muuta, jotakin itsenäistä ja omaa. Mitä silloin tosi asiassa tapahtuu? Itseasiassa silloin petymme omiin odotuksiimme, omaan mielikuvitukseemme, emmekä niinkään kumppaniin. Draamasarjat saavat tämän dynamiikan näyttämään ihan joltain muulta, ikään kuin se olisi toisen vika, että hän on juuri sellainen mitä on. Syvällinen romanttisen rakkauden opetus piilee ehkäpä siinä, että kun toinen paljastaa toiminnallaan tai toimimatta jättämisellään sen, mitä hän tosiasiassa on, siihen olisi tervettä uskoa. Sellainen hän todella myös on. Ainakin sillä hetkellä. Syntyy kysymys: kuinka pitkälle voimme tuomita toista ihmisen yhden lyhyen hetken perusteella?

Tämä kaikki saa kysymään, miten itse toimin muita kohtaan? Pyrinkö johdattelemaan muiden elämää omien uskomusteni mukaiseksi, eli pyrinkö vakuuttamaan muut omasta oikeamielisyydestäni ja hyvyydestäni, vai tarjoanko heille mahdollisuuden omiin valintoihinsa, eli vapauden omaan tulkintaan ja tahtoon? Kysymys on vaikea, sillä meissä elää myös se odotusten täyteinen mielikuvitus, joka ei haluaisi pettyä toiseen, joten pyrimme muotoilemaan - markkinoimaan ja taiteilemaan asioita - itselle edullisesti. Uskallan väittää, että valtaosa meistä todella toivoo olevansa muiden mielestä esimerkiksi pidetty, eikä se mielestäni ole mikään huono toive. Siksi teemme itsestämme kohdeyleisölle haluttavia

Vilpitön rakkaus on vaikea laji, koska petymme väistämättä omiin odotuksiimme itsestä ja toisista. Kukaan tai mikään ei ole niin täydellinen, kun oma mielikuvituksemme vaatisi. Ja jos pettymysten kierre on jatkuvaa, saatamme lopulta kyynistyä ihmissuhteeseen tai pahimmassa tapauksessa koko elämään. Pian emme odota enää keneltäkään mitään. Näin ajateltuna on ymmärrettävää, että usko romanttiseen rakkauteen ja vapaaseen tahtoon välillä horjuu, ja syntyy toive jostakin varmasta ja ikuisesta, kuten uskonnollisista dogmeista tai luonnontieteestä, sillä alamme nähdä oman toiveajattelumme uhkana sen sijaan, että se voisi olla myös mahdollisuus. Varmuuden kaipuu on nimittäin myös sen kaipuuta, ettei joutuisi pettymään.

On tragedia, jos kumppanin positiivinen arvoituksellisuus katoaisi petettyjen odotusten myötä yhteiseen kyynisyyteen tai pakonomaiseen varmuuden tavoitteluun. Kumpikaan ei tuolloin enää odottaisi toiselta mitään, vaan molemmat vain vaatisivat toinen toistaan olemaan tietynlainen.

Romanttinen rakkaus ja tiede

On toki heitäkin, jotka tarttuvat romanttiseen rakkauteen luonnontieteellisen täsmällisesti. He ilmoittavat romanttisen rakkauden olevan vain ohikiitävä biologinen tila aivoissa. Tätä aivotilaa kutsutaan sitten epärationaaliseksi hulluudeksi - ihastumiseksi - tai joksikin muuksi tilapäisyydeksi. Sitä romanttinen rakkaus ehkä osin onkin – ainakin biologisesti – mutta filosofille tällainen epätäsmällisyys ei riitä. Jo pelkkä hulluuden käsite vaatisi sen verran avaamista, ettei lyhyt blogiteksti siihen riittäisi.

Helpotuksen sananen kuitenkin meille rakastaville hulluille: ei ole olemassa universaalia sormea määrittelemässä mielenmaisemaasi. Tietyssä mielessä olemme kaikki hulluja suhteessa toisiimme - elämme pienoisessa keskinäisessä psykoosissa - koska ihminen voi pyrkiä omasta mielestään täysin rationaaliseen elämään, mutta olla silti toisen silmissä epärationaalinen hullu. Tämä siksi, että lähtökohtamme ja tavoitteemme ovat perustavalla tavalla erit. Yksi on enemmän hedonisti, ja pyrkii hyvältä tuntuvaan onnelliseen elämään, ja toinen on enemmän velvollisuuden tuntoinen, ja etsii oikeamielisesti arvokasta ja merkityksellistä elämää. Kolmas haluaa toimia mahdollisimman hyödyllisesti ja optimoida nämä kaksi eri suuntaa pyrkimällä maksimaaliseen onnistumiseen molemmissa. Vapaan tahdon perusongelma onkin tämä: mistä tahtomme muka olisi vapaa, ja mihin se muka olisi vapaa? Tätä on hyvä kohdaltaan pohtia. Mihin itseasiassa pyrin, ja miksi?

Elämme väistämättä omien tietojemme ja kokemustemme rajoissa, joten luonnontieteellinen käsitys rakkaudesta ontuu pahasti ilman filosofista älyllistä perehtyneisyyttä ja jäsentelyä. Ontuminen ei kuitenkaan tee rakkauden kokemustamme - tai sen puutetta - yhtään vähempiarvoiseksi vaan päinvastoin, jokainen meistä haparoi aika-ajoin romanttisen rakkauden sokeassa aallokossa, ja aina silloin tällöin herää uusi kysymys: mikä on elämäni tarkoitus biologisesti, mutta myös filosofisesti, ja ennen kaikkea arkisesti? Kun annamme romanttiselle rakkaudelle ripauksen omaa filosofista syvyyttämme - omaa kokemustamme - tarjoamme rakkaudelle sen realistisen hullun vivahteen.

Hullu rakkaus

Yksi esimerkki hullusta rakkaudesta: kuvittele, että sijoitat koko ikäsi rahaa osakkeisiin, ja elät mahdollisimman niukkaa elämää toiveajatellen, että jonakin päivänä olisit rikas. Elätkö silloin hullua vai järkevää elämää?

Tiedämme ainakin sen, että elämäsi koostuisi toiveajattelusta ja niukkuudesta. Mutta onko tuo toiveajattelu positiivista vai negatiivista toiveajattelua, eli tarjoaako se sinulle hyvältä vai pahalta tuntuvaa elämää? Vai koetko, että eläisit elämääsi jotenkin väärin?

Vastauksen tietää kukin meistä itse.

Ehkä syvällä sisimmässäsi aistit sen, että raha ei ole sinulle itseisarvo sinänsä, mutta siitä huolimatta säästät kuin hullu, eli teet rahasta arvokkaampaa kuin mitä koet sen de facto olevan. Ehkä pelkäät olevasi köyhä muiden silmissä, joka on luonnollinen ja terve pelko sinänsä. Vauraan elämän tavoitteleminen olisi siinä tapauksessa rationaalista ajattelua, joka pohjaa toiveajatteluun ympäristön mahdollisuuksista, mutta myös pelkoon taloudellisesta menetyksestä. Kyseessä olisi mieltä rikastava ja tavoitteita luova älyllinen toiveajattelu, joka kuitenkin herättää tunteina epäröintiä ja pelkoa. Kumpi näistä dominoi, toiveajattelu vai pelko? Se on hyvä kysymys esittää, koska vastaus määrittää paljolti onnen tunteen kokemista.

Tai ehkä pyrit elämään elämääsi älyllisesti oikein. Älyllisesti oikein eletty elämä on sellaista, ettet halua pahimpien pelkojesi toteutuvan missään nimessä, ja siksi taistelet niitä vastaan älyllä. Näin olet luonut älyllisen merkityksen elämällesi. Ehkä pelkäät, että tietynlainen rahaan sidottu minäkuvasi romahtaa, ja omaisuutesi sulaa, joten hankit jatkuvasti lisää omaisuutta. Silti todellisuudessa tuo köyhyys ei välttämättä tarkoittaisi kohdallesi vielä huonoa elämää, mikäli et koe asioita niin pinnallisesti. Päinvastoin, voit olla luonteeltasi enemmänkin askeetikko, ja kykenet kokemaan onnea ja hyvää oloa vaikeissakin olosuhteissa - ilman rahaa ja sen luomaa minäkuvaa. Silloin koet hyviä tunteita eri tavalla kun ajattelet niistä älyllisesti. Näin ajateltuna oikein eletty elämä saattaisi tuntua kokemuksellisesti ahdistavalta ja pahalta, koska äly käy ylikierroksilla, mutta se on kuitenkin oikein elettyä elämää, eli se tuntuu oikealta ja merkitykselliseltä ratkaisulta. Tämä kertoo jotakin moraalisesta kompassista, ei maailmasta tai sen mahdollisuuksista sinänsä.

Filosofisessa mielessä oikein ei ole sama asia kuin hyvä. Pahalta tuntuva elämä syntyy siitä, kun olo on huono, eikä ikinä uskalla tehdä asioita toisin – hyvän elämän toivossa ja toiveajattelussa - koska minäkuvasta kumpuava moraalinen - oikeaan tähtäävä älyllinen elämä - pitää otteessaan. Silloin oma oikeudentaju ja sen synnyttämä merkityksellisyyden kokemus estää hyvän ja onnen kokemisen.

Toisaalta, joskus olo saattaa olla onnellinen ja hyvä, mutta silti merkityksetön, koska elämässä ei ole niitä älyllisesti "oikeita" asioita mitä tekisi. Ei ole ulkonäköä tai rahaa mitä tavoitella, sillä jokin sisällä väittää, etteivät ne muka olisi "oikeita" tavoittelemisen arvoisia asioita. Pitäisi vain olla hedonistisen onnellinen ilman oikeaa syytä. Tai ehkä velvollisuudet puuttuvat kokonaan, tai sitten niitä laiminlyö jostain syystä jatkuvasti.

Romanttinen rakkaus on siitä hullu laji, että se voi kerta heitolla saada elämän tuntumaan hyvältä ja oikealta. Sitä saattaa tuntea itsensä kauniiksi ja komeaksi, osaavaksi, onnelliseksi ja merkitykselliseksi ihmiseksi.

Hyvä ja merkityksellinen romanttinen rakkaus

On hyvä esittää itselleen kysymys: jos minulla on virheellisiä odotuksia itsestäni, ja kumppanini rakastaa minua romanttisessa mielessä juuri niiden odotusten kautta, on vaikea ajatella, että romanttinen suhde olisi mitenkään totuutta kestävällä pohjalla. Tällöin romanttinen rakkaus ehkä perustuisi jonkinlaiseen molempia sitovaan oikeamielisyyteen - yhteiseen älylliseen moraalikoodistoon - mutta se ei kuitenkaan olisi laadullisesti niin hyvää kuin toivoisi. Näin onni ei kukostaisi parhaalla mahdollisella tavalla.

Mutta toisaalta, hyvään ja onnelliseen elämään tähtäävä romanttinen rakkaus ilman oikeudenmukaisuutta saattaa olla dominoivaa ja itsekästä. Jos kaksi ihmistä näkee "hyvän" perustavanlaatuisesti eri tavalla, hyvä suhde ei voisi mitenkään toteutua ilman yhteisiä oikeudenmukaisia kompromisseja. Näin molemmat joutuvat joustamaan joko älyllisestä rehellisyydestään tai hyvän kokemisesta.

"Hyvään tähtäävä onnellinen elämä" on luonteeltaan jotakin erilaista kuin "oikein eletty merkityksellinen elämä", ja jos näihin eroavaisuuksiin kiinnittää riittävästi huomiota, voi havaita, että sisäinen moraalinen kompassi on jatkuvassa liikkeessä, ja että sisäiset arvot ovat enemmän tai vähemmän jatkuvassa kriisissä. Tämän ymmärsi hyvin jo buddhalaisuuden perustaja Siddharta Gauthama, joka päätyi vuosikausiksi istumaan puun alle miettimään tätä elämäksi kutsuttua touhuilua.

Romanttinen rakkaus on parhaimmillaan sitä, kun se pyrkii hyvään ja oikeaan - sisäisistä ristiridoistaan huolimatta.