Tekopyhä maailma

Tästä syntyi pienimuotoinen "kohu" iltapäivälehdissä, mutta jokainen filosofisesti ajatteleva ymmärtää, että on eri asia polvistua kunnioituksesta tärkeäksi kokemansa asian vuoksi, kuin olla pakotettuna polvistumaan itselle vieraan ajatuksen tähden. Monelta löytyy tervettä moraalista ymmärrystä molemmille päätöksille, polvistua tai olla polvistumatta, vaikka aihepiiri onkin sosiaalisesti latautunut.

Sisäisten arvojen tehtävänä - kuten arvojen tehtävä yleensä - on olla pienimuotoisessa kriisissä keskenään. Sisäisten arvojemme tulee osata riidellä ja muuttaa tarvittaessa paikkaa, muuten jäämme liian tottelevaisiksi tai uhmakkaiksi, epäkypsiksi pieniksi lapsiksi. Silloin arvohierarkkiamme olisi kovettuneen jäykkä tai passiivinen, ja meitä olisi naurettavan helppo ohjailla.

Joskus tulee pohtia mikä on "hyvää" sen sijaan, kuin mikä on "oikein", ja toisinaan taas valita oikea hyvän tilalle. Se on sisäisten arvojen erittelyä ja niiden pohjalta syntyvää toimintaa. Se on merkityksellisen ja onnellisen elämän etsintää. Tämä samainen dynamiikka korostuu etenkin eutanasia kysymyksessä: onko eutanasia murha, armomurha, vai armokuolema? Eutanasian luonnetta pohtimalla mietimme myös sitä, millainen elämänlaatu olisi hyvää, millainen huonoa, ja onko oikein tai väärin jatkaa elämää, jos se tuntuu kidutukselta.

Murhan luonne on viedä elämä pois häneltä, joka haluaa vielä elää. Armomurha taas on tappaa kituva, esimerkiksi sodassa vakavasti haavoittunut henkilö. Armokuolema on edesauttaa toisen toivetta kuolla. Yksi ihminen ei voi päättää eutanasian tosiasiallista luonnetta. Aihepiiri on siksi sosiaalisesti latautunut. Ei ole olemassa universaalia arvohierarkkiaa, joka voisi indikoida, milloin eutanasia on oikein ja milloin väärin. Päätös on meidän ihmisten, ja se on sosiaalisesti latautunut kysymys.

Sosiaalisen paineen tehtävä on olla nimensä mukaisesti sosiaalinen paine - älyllistä ajattelua liikuttava sosiaalinen voima - eikä mikään moraalia lopullisesti lukitseva uskomuslinja oikeamielisestä tai väärämielisestä elämäntavasta. Jos polvistuisimme esimerkiksi jokaisesta maailmassa tapahtuvasta vääryydestä, olisi mieletöntä edes yrittää nousta jaloilleen. Niin paljon kärsimystä ja vääryyttä taivaan alle mahtuu. Ja jos polvistuminen oikean asian vuoksi saa olomme tuntumaan hyvältä, se ei vielä itsessään vie pois kaikkea ympärillä olevaa kärsimystä. Herääkin kysymys: mikä on oman moraalini pohjimmainen tarkoitus? Mitä tavoittelen ollessani moraalinen? Jotakin hyvää, hyödyllistä vai kenties merkityksellistä?

Voi vain kuvitella, kuinka moni toivoo eutanasiaa dementoituneelle omaiselleen vain siksi, että pääsisi itse kiinni suurempaan perintöön. Millä sellaista sitten kutsuisi? Toivottu murha?

Toisaalta hoivakoti saattaa tehdä kovaa tiliä rikkaalla dementoituneella vanhuksellaan. Häntä sitten pidetään kovalla työllä hengissä, vaikka vanhus ei sitä itse tahdo. Olisiko se nimeltään voittoa tuottava kidutus?

Millaista on elämä dementoituneen vanhuksen silmin suomalaisen vanhustenhoidon nykyresursseilla? Hyvä kysymys.

Tämän päivän naiivius näyttäytyykin juuri laiskan ja yksinkertaisen moraaliajattelun kautta. Ei jakseta ajatella yhtä ratkaisua pidemmälle.

Seiskapäivää lehden kauniit ja rohkeat julkkikset julistavat ylevin sanoin ja runsain superlatiivein sitä, että asioiden tekemättä jättäminen - esimerkiksi edellämainittu polvistumatta jättäminen formulakisojen avajaisissa - olisi itseisarvoisesti paha asia. Filosofisessa mielessä se ei sitä kuitenkaan ole. Päinvastoin olisi typerää, jos kaikki joutuisivat jatkuvasti olemaan varpaillaan sen suhteen, kuka saa julkisen häpeätuomion spontaanista polvistumattomuudesta, ja kuka ei. Sellaisessa farssissa pärjäisivät vain sosiaaliseen häpeään kykenemättömät ja häikäilemättömät ihmiset, jotka eivät yksinkertaisesti välitä itseen kohdistuvasta pilkasta ja kritiikistä. Heille on ehkä siunaantunut niin paljon sosiaalista vainua ja kykyä matkia muita, etteivät he viitsi pohtia moraalisia asioita älyllisellä tasolla analyyttisesti, jolloin syntyy paradoksi: ihmiset, jotka vilpittömästi välittävät hyvästä elämästä, passivoitua älyllisesti, koska älyllinen rehellisyys - oikeudenmukaisuuden tavoittelu - on liian kovalla koetuksella mielipuolisten ulkoisten vaatimusten takia. Jäljelle jää vain merkityksetön onnellisuus ja tyhjänpäiväinen hyvää oloa tuottava teeskentely siitä, että muka välittäisi asioista. Yhteiskunnasta tulisi voimakkaan teatraalinen, hyvyyden symboleita tavoitteleva, mutta älyllisesti laiska hyve yhteiskunta.

Hieman oudoksuttaa myös ajatus siitä, miten hyvyys on liitettynä kummallisella tavalla älykkyyteen. Tämä on peruspsykologiaa ymmärtävälle täysin vieras ajatus.

Jotenkin ajatellaan, että älykkyys liittyisi jonkinlaiseen hyvään ja onnelliseen, muita huomioivaan elämään. Älykkyydellä on omat yhteisesti sovitut mittarinsa ja kriteerinsä tieteessä, jonka pohjalta älykkyyttä voidaan tarkastella ja tutkia mitä kaikkea se indikoisi, mutta olisi vaarallista uskoa hyvän ja älykkään olevan synonyymit keskenään. Loogisesti ajateltuna älykkyys ja "kyky tehdä oikein" eivät myöskään ole toisiinsa nähden syy ja seuraus.

Natsi-Saksan julma murhakoneisto on ikävä ääriesimerkki siitä, miten korkealla älykkyysosamäärällä siunatut mutta persoonaltaan ja maailmankatsomukseltaan häikäilemättömät ihmiset pääsevät valtaan poliittisen ilmapiirin ollessa suotuisa. Monella oli myös hyveellisinä nähtyjä piirteitä, kuten velvollisuudentuntoa, rohkeutta, täsmällisyyttä ja tahdonvoimaa. He saivat luotua koneiston, joka oli matemaattisesti lahjakas organisoimaan, mutta täysin lapsenuskoinen ja yksinkertainen humanistisen oikean ja väärän erottamiseksi. Ylhäältäpäin annettu maksimaalisen hyödyn tavoittelu sivuutti kylmästi kaikki yksilölliset inhimilliset moraaliset pohdinnat hyvästä ja oikeasta. Sodan jälkeen omaa toimintaa seliteltiin lähinnä sillä, että tehtiin mitä käskettiin.

Natsitervehdys oli aikoinaan symbolinen ja teatraalinen ele ihanne ihmisen puolesta. Tämä teatraalisuus yhdessä epäreilun maailmanpolitiikan kanssa johti voimakkaaseen massaliikkeeseen ja kansallissosialismin nousuun. Pian ylemmyydentuntoinen väkivoima kasvoi katutappelijoista moderniksi armeijaksi, ja runnoi alkuun mittavia sotilaallisia voittoja sekä lännessä että idässä, mutta päätyi lopulta älyttömiin ja poliittisesti järjettömiin viivytystaisteluihin, jotta heidän sisäinen virkamieskoneistonsa ehtisi murhata mahdollisimman paljon pahaksi mieltämiään ja moraalisesti vääränlaiseksi näkemiään keskitysleirivankeja, samalla kun katkera johtaja komensi sotilaitaan tuhoamaan kaiken vaivalla rakennetun kulttuurin. Tämän mahdollisti marsalkoiden ja kenraalien sokea velvollisuudentunto ja suoranainen tilannetajuttomuus ympäröivästä politiikasta. Moni taisteli isänmaansa puolesta tajuamatta, minkä luontoinen isänmaa lopulta edes oli.

Mitä siis tulee ihmisen moraaliin, älyyn ja hyveisiin, niin edes älykkään ihmisen velvollisuudentunto, rohkeus, tahdonvoima ja halu suojella heikompiaan eivät yksin riitä, jos eettinen katsomus - sydämen viisaus ja tilannetaju - sanalla sanoen kypsä moraali, ei ole jäsentynyttä ja ahkeraa.