Viisaus ei tarkoita enää mitään, siksi kaikki on viisasta

Heräilin aamulla hieman kello viiden jälkeen. Avasin Instagramin, ja eteeni ponnahti englanninkielinen mainos, joka suomennettuna meni näin: "aikaansaamattomuus johtuu traumareaktiosta"

Tuumin itekseni, että voi hyvä helvetti. Oikeasti? Wikipedia kertoo aikaansaamattomuuden yhdeksi oireeksi sisäisen väittelyn. Enempää en sitten asiaa tutkinut.

Ongelma on varmasti todellinen, mutta väite traumareaktiosta tuntui jotenkin väärältä. Tunnen toki alkoholistiperheissä kasvaneita, jotka kärsivät aikaansaamattomuudesta, mutta että traumaperäistä? Trauma on ehkä liian romanttinen ja huomiota hakeva sana tässä yhteydessä.

Omalta kohdaltani mietin, miksi syventää uskomusta, että kyseessä olisi muka traumaperäinen reaktio? Aikaansaamattomuus ei nimittäin ole ihmiselle vain pahaksi. Olisi ehkä viisaampaa tutkia ja tutustua siihen, mitä hyötyjä aikaansaamaattomuudella lopulta on, eli mitä se palvelee, kuin yrittää "korjata" ihmisten kuviteltuja vikoja.

Esimerkiksi kukaan meistä ei ole niin ristiriidaton, etteikö joskus väittelisi itsensä kanssa. Toisinaan tämä ajaa aikaansaamattomuuteen Eli kokemus aikaansaamattomuudesta on yhteinen ihan ilman traumojakin.

Ehkä me tässä suuressa "aikaansaamisen" ja "syyllisyydentuntoa" palvovan kulttuurin keskiössä paljastamme muutenkin itsestämme aivan liikaa, yliarvioimme älylliset kykymme ja voimavaramme, aliarvioimme lähellä olevat vastaukset, ja korjaamme asioita, joita ei oikeastaan edes tulisi korjata.

Jos joku sanoisi minulle, että halaaminen on syntiä, niin miksi uskoisin häntä? Tiedän näet itse, mikä tekee minulle hyvää, ja minkä koen syntisenä. Tämä on itsetuntemusta.

Olen hyvin skeptinen siihen mitä tulee väitteisiin ihmisen mielestä. Meillä on nimittäin myös aitoa älyllistä kykyä pysähtyä pohtimaan asioita, eivätkä ne kuviot mene aina niin kuin psykologian oppikirjassa.

Pohditaanko enää itse? Vai googletetaanko kaikki? Varmaa on, että jos ajattelua ei tee itse, niin sen tekee joku muu. Ikävä kyllä psykologista itsetutkiskelua saatetaan tänään kutsuu ylianalysoimiseksi tai jopa traumaperäiseksi reaktioksi.

Pahimmillaan olen kuullut, kun ironia ja ironinen asenne nähdään traumaperäisenä asiana. Omaa sisäistä ristiriitaa ei sovi kuitenkaan pelätä. Eikä omia pahantahtoisia ajatuksiakaan. Ajatukset ovat nimittäin eri asia kuin teot. Jos on pelkkiä pahantahtoisia ajatuksia, on ihan hyväkin olla aikaansaamaton.

Eroamme muusta eläinkunnasta siinä, että tunteemme tarjoavat älyllisen viiveen, joka mahdollistaa omiin ajatuksiin pysähtymisen. Meidän ei siis tarvitse olla samalla tavalla reaktiivisia kuin eläinten. Hyväntahtoiset ajatukset ruokkivat hyväntahtoisuutta, ja pahantahtoiset ajatukset ruokkivat pahantahtoisuutta. Tällä nöyryydellä on hyvä kulkea.

Viisauden yksi muoto on löytää oikeat kysymykset itselle, eikä pelkästään turvautua muiden tarjoamiin vastauksiin. Toki saammehan me muidenkin johdatuksessa kulkea, mutta kuinka pitkään se on järkevää? Viisas kysymys.

Älä vaadi nuorilta sellaista viisautta, johon aikuisen tulisi kyetä

Näyttelijätaiteen professori Elina Knihtilä tajusi aikanaan opettaneensa oppilaitaan lähes kolmen vuoden ajan väärin. Kunnioitettava oivallus. Hän oli virheellisesti kehottanut nuoria näyttelijöitä unohtamaan egonsa ja epävarmuutensa, ja toimimaan "yhteisen hyvän" eteen. Jonkinlainen muotivillitys kaiketi.

Käytännössä on ihan sama viitataanko "yhteisellä hyvällä" näytelmään, ideologiaan, tai muuhun tulevaisuuteen tähtäävään tutkintoon, mutta pointti on, ettei ole viisasta oikeuttaa metodejaan pelkästään epätäsmälliseen "yhteiseen hyvään" vedoten. Sehän olisi mielivaltaista ja perusteetonta.

Filosofia haluaa tarttua tällaisiin käsitteellisiin yksityiskohtiin. Jos pyydät oppilaita, eli henkilöitä, joihin sinulla on auktoriteettiasema, luopumaan kaikista luontaisista vaistoista ja torjuntamekanismeista, eli egosta ja epävarmuuksista, riskinä on, että pian näitä henkilöitä käytetään hyväksi muualla. Se ei olisi enää "yhteistä hyvää", vaan näytelmä nousisi arvona yksilön elämän ja kokemuksen yläpuolelle. Tämä ei olisi enää "yhteistä hyvää", vaan "näytelmän hyvää"

Huomioitavaa on, että ihminen on näppärä aistimaan kaikenlaista heikkoutta kanssaihmisestä, ja egosta vapautuminen jos mikä on haurasta. Näyttelijöiden alttius hyväksikäyttöön ei olisi pitkässä juoksussa kenenkään eduksi. Paitsi ehkä hyväksikäyttäjien. Joten olkaa tarkkana "yhteisen hyvän" saralla.

Humanistina olen muutenkin enemmän ihmisen puolella tällaisessa kysymyksissä. Suojeluhalua pitää olla etenkin suhteessa nuorempiin. Nuorison aikaansaamattomuus onkin hyvä piirre nimenomaa silloin, jos ihmistä yritetään saada tekemään jotakin sellaista, joka on hänelle pitkässä juoksussa haitaksi, koska silloin hän ei aikaansaamattomuudessaan tee kohtalokkaita typeryyksiä.

Epävarmuus taas on luonteeltaan mielenmyllerrystä, joka pakottaa pohtimaan syvällisesti asioiden vaikutuksia ja seurauksia. Se on raskasta, mutta tämä on sen funktio. Aikaansaamattomuus ja epävarmuus eivät suinkaan ole oire huonoudesta, vaan päinvastoin, joskus on parempi olla aikaansaamattoman epävarma, kun rynnätä huonolla suunnitelmalla väkisin eteenpäin.

On yksinkertaisesti parempi olla tekemättä tyhmiä ja tuhoavia asioita, vaikka auktoriteetti kuinka vänkäisi ja pakottaisi siihen. Kaikkia asioita ei vain olla ajateltu loppuun asti. Itseasiassa itsevarmat ja päättäväiset ihmiset harvoin ajattelevat kovinkaan pitkälle, sillä pitkälle tähtäävä eettinen pohdinta sisältää paljon epävarmuustekijöitä, jotka tulisi ottaa huomioon, ja josta olisi hyvä keskustella porukalla.

Vasta elämänkokemus paljastaa sen, mikä on meille hyväksi ja mikä haitaksi. Tätä kutsutaan henkilökohtaiseksi viisaudeksi. Henkilökohtaiseen viisauteen yltää pyrkimällä sekä totuuteen, mutta myös rehellisyyteen, koska näin jäsennämme ympäristön ymmärrettäväksi ja totuudelliseksi paikaksi.

Henkilökohtainen viisaus on tulla sellaiseksi mitä on, eikä sellaiseksi mitä haluaa olla, koska halun luonne on jotakin sellaista, mikä ei tule ikityydytetyksi, vaan joka pulpahtaa toistuvasti puutteellisena pintaan. Jos muksussa elää innokas futaaja, hänessä todella elää innokas futaaja, joka tahtoo olla kentillä kerta toisensa jälkeen. Silloin hän on futaaja, eikä pelkästään halua olla futaaja.

Ymmärrettävässä ympäristössä kykenemme toimimaan siten, että se on hedelmällistä paitsi itsellemme, mutta myös muille. Viisaus ei silti ole sama asia, kuin "olla hyvä ja tunnollinen kansalainen", koska kansalliset puitteet voivat olla hyvinkin kieroutuneet. Joku näkee esimerkiksi jalkapalloilun oudosti syntinä. Itse tuumailen maailmaa näin, että mieluumin pimeään duuniin ihmisten pariin, kuin yksin kotiin, jos se vain toimii ihmiselle. Turha sitä on leikkiä kilttiä kansalaista.

Ei ole olemassa sellaista kuin "viisas teini" tai edes "viisas 25v", koska tällaisen henkilön elämänkokemus on vielä verrattain vähäistä, ja se perustuu lähinnä oppikirjoihin ja muuhun. Toki heilläkin on viisautta, ja luultavasti myös IQ on nuorella aikuisella huipussaan, mutta on eri asia omata viisautta, kuin toimia itseensä nähden viisaasti. Eli nuorella ihmisellä viisauden ulottuvuudet eivät ole päässeet kehittymään. Nuorta viisautta on naiivia palvoa.

Tämän voi ajatella niin, että kun vauva syntyy, hän toimii vauvalle tyypilliseen tapaan viisaasti, mutta vauva ei silti ole kehittyneen viisas. Vauvat eivät esimerkiksi perusta vertaistukikerhoja toisilleen ja suorita korjaavaa toimintaa, vaan vauva lähinnä syö ja pitää itsensä hengissä, eli toimii elämään nähden viisaasti. Vauva ei silti ole mikään guru, joka voisi älyllisesti tarjota syvällisiä kysymyksiä. Olisi myös typerä kysyä vauvalta neuvoja elämään.

25-vuotiaalta voi jo kysyä neuvoja asioista, mutta onko hänen viisas? Hmm.. Kovasti vielä egon otteessa. Ja niin tulee osin olla. 25-vuotias haluaa olla vähän kaikkea, mutta hän ei vielä ole sitä mitä hän on. Siinä juju. En lähde avaamaan enempää mitä "egolla" yleisesti tarkoitetaan, mutta olisi hyvä tajuta sen suojaava merkitys. Egon tehtävä on ehkäistä mieltä joutumasta liiallisen johdattelun piiriin.

Toisaalta egolla on taipumusta tarttua kaikkeen helppoon ja johdattelevaan, mutta sitä varten on olemassa tervettä epävarmuutta. Näin elon suuntaa voi tarvittaessa muuttaa. Se on etsintää. Vaikka kanssaihmisen ego tuntuukin ärsyttävältä, ja hänen epävarmuutensa koettelee meidän kärsivällisyyttä, on sillä kuitenkin oma luontainen tarkoituksensa.

Sisäinen väittely ja aikaansaamattomuus ovat siinä suhteessa positiivisia asioita, että niiden avulla ihminen kykenee suojautumaan "yhteisen hyvän" nimissä kulkevalta epätäsmälliseltä hyväksikäytöltä, eikä heti rynni mielipuolisesti kaikkialla karismaattisen ja nopean palkinnon toivossa.

Sisäisesti väittelevä henkilö kykenee puolestaan luomaan itsenäistä ajattelua. Sellaista, joka kumpuaa omien tunteiden viesteistä ja niiden rakentamasta sisäisestä maailmasta. Meidän tunteemme tutkivat tämän maailman luonnetta, ja luovat siten myös ymmärrystä asioista. Samalla luomme itsenäisiä merkityksiä sanoillemme. On paljon mukavampi kuulla: "minä rakastan sinua" henkilöltä, joka myös toimii sanojaan vastaavalla tavalla, kokemuspohjaisesti, eikä vain kuivasti filosofoi rakkaudesta.

Eroamme muista eläimistä siinä, että tunteemme tosiaan tarjoavat harkitsevan viiveen välittömän reagoinnin sijaan. Toisin sanoen susi ei ole samalla tavalla peto kuin ihminen on, koska susi toimii sudelle tyypilliseen tapaan. Ihminen taas ajaa suden ansaan ja nylkee tämän elävältä, koska väittää suden olevan se "julma peto". Näin on tehty mm Ranskassa, ja varmasti muuallakin maailmassa.

Ihmisellä on siis laajempi mahdollisuus valita toimintatapansa tunteiden ja niiden tarjoaman rationaalisen pohdintaviiveen takia, kuin esimerkiksi sudella tai vauvalla tai teinillä. Sudet eivät nylje ihmisiä elävältä. Ihminen on siis pahempi peto, koska ihminen tekee asioita kohtuuttoman julmasti.

Ihmisen ei tarvitse käyttäytyä kuin peto, vaan hän voi aidosti olla kohtuullinen, sillä ymmärryksellä mitä hänestä irtoaa. Kohtuullisuus on ymmärryksen ytimessä. Jos kohtuullisuuteen ei kykene, jonkin tarvitsee muuttua. Ja kohtuullisuuden määrittelee kukin omalla viisaudellaan.

Ymmärrys itsestä ja tunteista mahdollistaa myös sen, että saamme laukoa itsenäisiä mielipiteitämme. Toki somemaailman mukaan nekin ovat nykyään synti kaiken luonnontieteen edessä.

Sisäinen väittely on luonteeltaan sellaista, että henkilö tarkastelee asioiden eri puolia, esimerkiksi kumpi on pahempi peto, susi vai ihminen, eikä tyydy vain yhteen helppoon ja mukavalta tuntuvaan ratkaisuun. Ja tällaisia sopiikin harjoitella. Se on eettinen välttämättömyys järkevän elämän eteenpäin viemisessä. Se on filosofiaa.

"yhteinseen hyvään" vedotessa esiintyy paljon nationalistisia piirteitä, ja jopa fasistisia kaikuja. Ehkä se ainoa "yhteinen asia" minkä ihminen muutenkin jakaa lähinaapurinsa kanssa, on pelkästään morjenstus, hetken huuma, kiihkomielinen mielentila, alkoholi tai kiima. Ja jos sitten joku paljastaakin naapurilleen jotakin syvällistä omasta itsestä, saattaa hän havaita, ettei tätä kiinnosta ajatuksemme tippaakaan. Tällainen on suoranainen irvikuva kaikelle "yhteiselle hyvälle".

Joskus jopa rauhan käsitteestä tai keinoista rauhaan ollaan erimielisiä, joka on jo paradoksaalista, jos miettii "yhteistä hyvää". Ihminen, joka ei vaivaudu koskaan tarkastelemaan maailman historiaa, näkee "yhteisen rauhan" luultavasti vaaleanpunaisena höttönä. Onkin kiinnostavaa kuulla, millaisen mielikuvan tällainen henkilö piirtää itselleen mielenrauhasta? Onko hänen uskonsa mielenrauhaankin pelkkää hauraaseen vaaleanpunaiseen höttöön pyrkimistä?

On rakentavampaa puhua nuorisolle ristiriitaisuuksien ja epävarmuuksien sietämisestä, kuin julistaa juhlallisesti "isomman yhteisen hyvän" puolesta. Näin nuoriso saa edelleen tilaa kasvaa ja olla tarvittaessa myös "aikaansaamattomia". Hyvässä ja sinnikkäässä ohjauksessa "aikaansaamattomuuden" vaihe menee kyllä ohi, jos on mennäkseen. Nuori kyllä löytää omia intressejään ja etujaan joita ajaa, kunhan hän saa rohkaisua.

Joka tapauksessa meidän aikuisten tulisi enemmän sietää kaikenlaista kritiikkiä ja panettelua. On kuitenkin kohtuullista vaatia, että se tapahtuisi kunnioittavassa hengessä. Professori Knihtilä ymmärsi tämän. Tämän ymmärtää myös monet mielen ammattilaiset. Emme voi vaatia nuorisolta sellaista viisautta, johon meidän aikuisten tulisi tähdätä.

Opettaja - oppilas asetelma on viisas, kunhan ymmärtää molempien merkityksen ja dynamiikan.

Et voi tehdä mielivaltaisesti mitä vain, ja kutsua sitä viisaudeksi

Sanaa "viisaus" käytetään tänään mielivaltaisesti. Siksi se ei enää tarkoita mitään. Toisaalta viisaudesta on myös tullut jonkinlainen mystinen viimeinen narsistinen oljenkorsi, jolla selitetään oma pieleen mennyt elämä. "Jos emme olekkaan se suurin menestyjä, niin ainakin olemme tosi viisaita". Meneekö se ihan niin?

Ehkä kyseessä on tiedostamaton itsepetos. Ehkä sitä vain on niin syvällisen pettynyt itseensä, että kertoo tarinaa salaperäisestä mystisestä viisaudesta ikään kuin harhauttaakseen muita. Tai puhdasta lohtua saadakseen.

Omia sanoja ei sovi kuitenkaan tuhlata mielivaltaisesti ilman ymmärrystä mihin niillä yleisesti viitataan, koska pian kaikki ympärilläkin tekevät niin. Näin syntyy vain mielivaltainen ympäristö, jossa kukaan ei osaa enää kehua tai älyllisesti tapella sanoilla. Kukaan ei silloin myöskään tiedosta/osaa sanoittaa omia heikkouksiaan tai ongelmiaan näkyväksi, ja näin ollen itseä on vaikea työstää kaiken sisäisen heikkouden räjähdellessä ihmisten naamoilla.

Siinä on vähän samaa dynamiikka, kuin mielipuolisessa ryyppäämisessä: ryyppyporukassa kukaan ei ole juoppo tai alkoholisti, koska "yhdessä ollaan niin sovittu". Näin oikeutetaan mielenrauhaisa juominen, joka kuitenkin johtaa yhä enemmän kaaottiseen itsepetolliseen elämään. Ja jos joku sitten mainitseekin vahingossa sanan "alkoholisti", niin johan räjähtää. Miinaan on astuttu. Joko vahingossa tai tahallaan.

Tai jos joku äijä- tai muijaporukka sopii keskenään olevansa kylän parhaimmat panijat, niin ovatko he sitä todella? Ensinnäkin pelkkä puhe ei kerro tyypeistä vielä mitään, ja toisekseen, koko touhu kuulostaa lähinnä naurettavalta vitsiltä, mutta jos asiasta sitten mainitsee, niin PAM, alkaa vääntö siitä, millainen on hyvä pano. Typerää sinänsä, koska hommahan on täysin makukysymys.

Jos kylän parhaalla panijalla on ripuli, niin onko hän sillä hetkellä enää kylän paras panija? "Sovitaanko, että meissä ei nyt sitten ole mitään heikkouksia tai epävarmuuksia enää?". Joopa joo. Tämä on petollinen tapa kohdata elämää ja sen haasteita.

Syvällä sisimmässään kaikki tietävät, että heikkoutta on, ja että sitä nimenomaa tulee työstää. Viisautta on erotella vahvuus ja heikkous toisistaan siten, että elämä ja tulevaisuus ovat hedelmällisiä. Petollista olisi, jos ihmiset saisivat toisistaan vain lohtua, mutta eivät kuitenkaan tarkoittaisi sanoillaan mitään todellista.

Esimerkiksi sana "hyvä mieli" on todella kummallinen ilmaisu. Pitääkö mielen suoriutua hyvin, vai kokea mielihyvää, että se olisi hyvä mieli? Molemmat ratkaisut tuntuisivat lähinnä jonkinlaiselta hyvän mielen riippuvuudelta. Hyvä mieli on silti mielekäs mielentila.

Jos sanoissa ei ole latausta, niin huulet vain liikkuvat, mutta mitään varsinaisia merkityksiä ei synny. "Minä rakastan sinua" ei tarkoittaisi mitään. Elämä toistaisi itseään vain tutun tylsissä sykleissä mitä sitten selitetään asiaankuuluvalla tavalla. Mitään rohkeaa seikkailua ja vapautta ei olisi. Elämä olisi tasapaksun harmaata ja mitäänsanomatonta ilman todellisia haasteita.

Tai sitten elämä on haasteiden suoranaista pelkäämistä. Asioista muodostuu epämääräistä abstrakteihin teemoihin osoittelua. Ehkä puhutaan viisaudesta ja onnesta, ja ehkä puhutaan mielentyyneydestä, mutta kukaan ei tiedä onko se "suuri viisaus" ansaittu kovalla panemisella, ryyppäyksillä, raittiuksilla vai millä? "Viisaus" ei yksinkertaisesti tarkottaisi mitään, koska varsinaisia haasteita pelätään hyvän mielen menettämisen pelossa.

Viisaudesta on hyvä ymmärtää vähintäänkin yksi juttu: et voi tehdä mielivaltaisesti mitä vain, ja kutsua sitä viisaudeksi. Eli viisaudella täytyy olla jokin laadullisen elämän kutsu. Usein viisaudella viitataan "yhteiseen hyvään", mutta kuten todettu, teema vaatii vähintäänkin ihmiskunnan lähihistorian tuntemista aina teollistumisesta tähän päivään, että johonkin viisaaseen ratkaisuun voidaan viitata. Tarvitaan siis älyllistä tilannetajua siitä, miten jutut ovat kehittyneet. Toisin sanoen kovin pienellä yleissivistyksellä ei aidon viisasta ihmistä voi täysin tunnistaa.

Viisas elämä vaatii paljon tiedollista ymmärrystä, eikä se ole pelkästään "yhteinen sopimus" tai edes "yhteinen hyvä". Vähiten viisaus on "oma julistus" tai huutoäänestystulos. Silti viisautta on, ja hyvin moninaisessa muodossa.

Sisäisestä ristiriidasta ja epävarmuudesta kärsivä ihminen saattaa mielenmyrskyissään kokea olevansa epäviisas, ja siksi uskoo tyyneydenkin olevan jonkinlaista johdonmukaisen selkeää ajatusvirtaa, mutta silloin hän ei huomaa, että esimerkiksi mielenmyrskyt ja defensiivinen käytös itseasiassa suojelevat hyväksikäyttäjiltä eli on viisasta. Eli meissä on sellaista viisautta, joka ei tunnu tai näytä viisaudelta, mutta mikä loppupeleissä on viisautta, koska se suojelee meitä. On nimittäin viisautta pysyä terveenä ja hengissä.

Meissä ihmisissä on paljon sellaista viisautta, jota emme ymmärrä viisaudeksi, ja joka ei siis synny tietoisesta mielestä älyllisen ponnistelun tuloksena, vaan päinvastoin, joka on luonteeltaan sisäsyntyistä ja eläimellistä, jopa reaktiivista ja välitöntä viisautta. Siksi terveitä ihmisiä ei tulisi alkuunkaan terapioida, koska sellainen olisi merkki vain epäviisaasta ja kieroutuneesta yhteisöstä, joka pyrkii kääntämään terveyttäkin sairaudeksi.

Viisautta on erottaa terve sairaasta, mutta myös terveyttä sairaudesta. Esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ole sairaus, eikä se ole koskaan ollutkaan sairaus, vaikka kirjat ovat joskus niin väittäneet. Viisautta tarvitaan, ettemme yhteiskuntana taannu. Tämän päivän laseilla on puistattavaa ajatella, miten esimerkiksi antiikin aikana aikuisten miesten oli normaalia luoda suhteita nuoriin poikiin, mutta kieltää rietas miesten välinen seksuaalisuus.

Samoin olisi myös naiivia, narsistista ja tietämätöntä väittää, että terapia tekisi kaikille muka hyvää. Kaikenlaiset "eheytyshoidot" ovat ehkä irvokkain esimerkki tämän päivän ongelmista.

Esimerkiksi herkät näyttelijänalut kokevat epävarmuutta itsestään, koska kokevat tunteidensa nyanssit yleensä herkästi ja voimakkaasti, mutta tällainen tulisi nähdä enemmänkin näyttämötaiteen hintana, joka ihmisen tulee haluta maksaa, jos mielii näyttelijäksi, kuin terapoitavana ongelmana. Siksi näyttämötaiteen auktoriteettien tehtävänä on pitää puitteet kannattavina siten, ettei nuoret näyttelijänalut päädy terapioihin niin herkästi.

Tunteista ja tuntemuksista on viisasta puhua turvalliselle ihmiselle. Näin tunteiden välittämät viestit joko rationalisoidaan välittömiksi sanomiksi, tai mielikuvituksellisiksi abstraktioiksi. Samalla kerromme tarinaa itsestämme ja kokemastamme maailmasta - tulemme todeksi toisen edessä. Tulemme kohdatuiksi. Tarinamme elää silloin muuallakin kuin oman päämme sisällä.

Meditaatio ja mindfulness ovat hyväksi, mutta niin on todellinen elämäkin: tulee vain erotella todellisuus ja mielikuvitus toisistaan. Se ei kuitenkaan ole aina niin helppo tehtävä, vaan vaatii aikaa. Esimerkiksi jotkut metsämunkit tekevät läsnäoloharjoituksia siten, että jos oppilas ei havahdu takana hiippailevaan vanhempaan munkkiin, vaan elää uppoutuneena pelkkään mielikuvitukseensa, niin tämä näpäyttää häntä kepillä. Myös filosofia on luonteeltaan älyllistä hienotunteista näpäytystä todellisuuteen, joskus käsitteitä korostaen. Terapian tehtävä, etenkin psykoterapian tehtävä, on hoitaa pitkälle kehittyneitä häiriöitä ja sairauksia. On viisasta soveltaa näitä työkaluja optimoidusti.

Jos ympäristö on aidosti turvallinen ja kannustava, silloin tunteiden välittämiä viestejä kykenee lukemaan ja ymmärtämään tarkastelevassa mielentilassa. Tähän meidän tulisi yhteiskuntana tähdätä. Eikä siis epätäsmälliseen "luovu egosta, ole kiltti ja alistuva" meininkiin. Näin saadaan luotua vahvistettua kontrastia todellisen uhan ja mielikuvitellun uhan välille.

Jos on runsasta tunneherkkyyttä, tätä todella sopii harjoitella, ja löytää oma vauras elonkirjonsa ja turvallisuutensa. Mutta jos ympäristö on psykologisesti uhkaava ja vihamielinen, on ihan tervettä olla itsekin defensiivinen, eli "iskeä takaisin".

Eduskunnassa kuultu "ole se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä" on liian lyhyt ja naiivi ilmaisu korjaamaan mitään todellista vaaratekijää. Lisäksi se pitää sisällään itsetuhoisuuden potentiaalin, eikä se idealistisuudessaan kerro juuri mitään täsmällisen järkevää. Se on lähinnä lohdullinen voimasana, jolla viitataan kuviteltuun maailmantilaan, ja kapeasti omaan huoleen, että se "hyvä mieli" olisi muka maailmasta katoamassa. Tällainen sivuuttaa kaikki heidät, jotka aidosti joutuvat operoimaan defensiivisiä voimakeinoja käyttäen työelämässä, ja korostaa häntä, joka pelkästään jakelee nojatuolistaan kevytmielisiä sutkautuksia.

Lisäksi se on luonteeltaan hyvin narsistinen. Kuka oikeasti haluaisi nähdä kaikki ihmiset ja maailman pelkän oman muutoksen ja nimenomaa oman itsen kaltaisena koko ajan? Ja mistä kertoja tietää olevansa se viisain, jonka tarjoaman muutoksen lopputulos olisi se paras mahdollinen? Ei hän tiedäkkään. Ei kukaan tiedä.

Rakentavin osa sitaatissa on silti se, että joskus keskustelukulttuuri, esim juuri se, mikä eduskunnassa tänään on, on pahasti ongelmallinen, ja ruokkii lähinnä "pahaa mieltä". Jonkun on aika ajoin käännettävä kelkkaa. Silti joskus on paljon viisaampaa olla vain kova ja kestävä, ja tapella vanhaan malliin.

Olemme psyykeeltämme niin erilaisia, ja viisauskin on luonteeltaan ensin itserakkautta, vasta sitten toisten välittämistä. Arvostan esimerkiksi eduskunnassa esiintyvää pyrkimystä löytää parempaa keskustelukulttuuria, mutta minään varsinaisena viisauden mallina tilannetta on vaikea nähdä.

Tilanteessa soisi käytettävän vanhoja esimerkkejä onnistumisista, eikä esittää tilannetta tuoreena vallankumouksellisena ristiretkenä, koska sitä se ei suinkaan ole. Tämäkin pyrkimys edustaa enemmänkin naiivia ja epätäsmällistä "hyvän mielen" tavoittelua, ja paljastaa samalla julistajan poliittisen lähihistorian tietämättömyyden, eikä siinä ilmene paljoa uudenlaista älyllistä yritystä, vielä vähemmän historiaan nojaavaa viisautta. Maailman raadollisuus ja sen haavoittavuus ei katoa meistä pelkillä "paikallisilla sopimisilla" muutenkaan.

Olisi petollista todeta: "nyt täällä eduskunnassa vihdoin on hyvä mieli", koska se ei kuitenkaan ole vain yhden ihmisen päätettävissä oleva asia, vaan teemaa voi hyväksikäyttää tarvittaessa kaikki jotka haluaa. Eduskunnan hyvä mieli olisi joka tapauksessa luonteeltaan enemmänkin kansalle esitettävää teatteria, kuin aistittava tosiasia, sillä kansa itse päättää televisiota katsoessaan mitä se julkisesti julistettu "hyvä mieli" lopulta sitten olisi. Lopulta kansa äänestää sillä perustein, mitä näkee ja kuulee. Jos äänestää hyvän mielen johdattelemana, voidaan kysyä vakavasti, kuinka perillä on oikeasti yhteiskunnan ongelmakohdista?

Ei ole olemassa tuomaria, joka päättää mikä on "hyvä mieli" ja mikä ei, mutta on olemassa poliittisia opportunisteja, jotka käyttävät epätäsmällisiä abstraktioita häikäilemättä hyväksi. Tätä tapahuu ja on tapahtunut aina. Eikä opportunismi ole sinällään edes väärin. Tärkeintä olisi ymmärtää, mitä itse on milloinkin tekemässä.

"Hyvä mieli" on yksinkertaisesti liian naiivi sapluuna politiikan raskaaseen sarjaan, joka jo lähtökohtaisestikin noudattaa enemmän teatraalisia lakeja, kuin rationaalista päättelyä tai läsnäolevia tunteita. Meitä ohjaavat enemmän poliittiset kysymykset, kuten geopolitiikka, mutta ihmisinä myös taloudelliset ja inhimilliset tarpeet, aistit ja jännitteet. Näiden teemojen takia myös voimapolitiikka ja sen dynamiikka tulisi tuntea ja tuoda esiin, kuten myös talousmaailma ja sen mielikuvituksellisuus.

"Hyvästä mielestä" ja "kunnioittavasta käytöksestä" voi muodostua vielä sarkastinen lyömäase monelle, jos poliitikolla ei ole näyttää aiempia onnistuneita toimintamalleja mihin hyvällä mielellä voisi vedota. Kaunis ajatus saattaa siksi kuivua kasaan.

Siitä olen monen kanssa samaa mieltä, että sodat ja pahuus ovat täysin turhia asioita, ja että meillä ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia toimia runsaassa ja rakkaudellisessa ympäristössä, mutta tämä vaatii kuitenkin ihmisyyden ymmärtämistä ja täsmentämistä - ei niiden sivuuttamista "hyvään mieleen" vedoten.

Sana "inhimillisyys" on kokenut inflaation

Ihmisyyden ymmärtäminen on täsmällisesti jäsenneltyä filosofiaa. Kova väite. Tiedän.

Sana "inhmillisyys" on kokenut inflaation, koska sitä käytetään lähinnä juhlapuheissa, jonka tarkoitusperät lienee puhujan hyveellisyyden korostaminen. Tätä nykyä inhimillisyydellä viitataan jonkinlaiseen kivaan tyyppiin, tai kohteliaaseen käytökseen. En täsmälleen edes tiedä mihin.

Inhimillisyys on jonkinlainen humanistinen korulause enemmän kuin ihmisyyttä kuvaava käsite. Se on jotakin "naiivin epätoksista kiltteyttä" tms. On kuitenkin hyvä muistaa, että inhimillisyys on myös sitä, kun pyytää onlyfans-tähteä istumaan naamalle, vaikka isäpuoli on juuri kadonnut 4000metrin syvyyteen merenpohjaan. Inhimillisyys ei nimittäin ole sama asia, kuin rationaalinen toiminta.

Ihminen ei välttämättä ole rationaalinen toimija epätoivoisissa kriiseissä, ja se on inhimillistä. Toisaalta inhimillisyys ei ole myöskään sama kuin "rauha ehdoilla millä hyvänsä". Olisi suotavaa, että esimerkiksi Pohjois-Korean miljoonat nälästä kärsivät orjat saisivat aikaan tilannetta horjuuttavia levottomuuksia. Levottomuus ei toki ole tässäkään yhteydessä itseisarvo, vaan pelkästään yksi eettisesti oikeutettu keinomenetelmä kohtuuttomassa tilanteessa. Millainen siis olisi inhmillinen kapina pohjois-koreassa? Hyvä kysymys. Alhaisen verensokerin ja keripukin runtelema sotilas tuskin on se eettisin ihminen.

Ehkä tänään ollaan katsottu liikaa hollywood-leffoja, eikä mielikuvitusta ja toiveajattelua osata erotella tosielämän kriiseilyistä ja dynamiikasta. Pitäisi itkeä pääministerin tai julkkisterapeutin tavoin oikeappisesti, koska se on mukamas niin "rohkeaa". Ei oikein ymmärretä, että joskus järkevin tapa reagoida asioihin on vain yksinkertaisesti menettää järkensä, tai käydä raakaa vapaussotaa. Kumpikaan ei ole mitenkään toivottava tila.

Myös aggressio voi olla tilanteisiin nähden toimivaa. Tunnetaidot ovat nimenomaa sitä, että ymmärtää mitä tunteet viestivät, ja mitä tunteet pyytävät meitä tekemään, mutta myös rohkeus toimia niiden vaatimalla tavalla, tai jättää toimimatta. Toisin sanoen omata laajaa potentiaalia ja kykyä tilannetajuun eli viisauteen.

Sotia ei voiteta pelkästään pältä silittelemällä ja itkemällä, ja sota on asia, joka tulee voittaa. Siksi rohkeus on joskus nimenomaan sitä, että kykenee olla itkemättä. Muutenkin jotenkin outoa, että yhtäältä meiltä miehiltä vaaditaan kykyä väkivaltaan, mutta samalla siitä puhuminen oikeutettuna menetelmänä on paheksuttua. Siksi mies tarvitsee filosofiaa avuksi.

Mies tarvitsee myös mielikuvitusta avuksi. Ennen kaikkea mies tarvitsee kykyä erotella mielikuvitus todellisuudesta. Äly ja rationaalisuus ovat puolestaan oikea tapa ympäristön riskien hahmottamiseen. Tulee osata laskea, onko väkivallan riski mahdollinen. Vaikea luottaa väkivallan todennäköisyyslaskuissa ihmisiin, joille esimerkiksi "hyvä mieli" on prioriteetti numero yksi.

Viisaus on luonteeltaan tilannetajua, mutta se voi näyttäytyä joillekin itsekkäänä käytöksensä, koska viisas kyllä pitää ensin huolta itsestään. Toisaalta on voimia, kuten lapset tai paniikki, jotka menevät oman itsen edelle. Myös puolisoaan on usein valmis puolustamaan hyvinkin verisesti.

Väkivalta ei kuitenkaan ole ikinä suotavaa, vaan se on lähinnä kyky, jota etenkin miesten tulisi ensinnäkin osata, mutta myös hallita ja ymmärtää, ihan jo siitä syystä, että paniikkia esiintyisi tosi tilanteissa vähemmän.

Olen henkilökohtaisesti hoitanut huumeidenkäyttäjää, joka itki toisinaan täysin ilman syytä. Hänen melialanvaihtelunsa olivat niin voimakkaat ja mielivaltaiset, että pahaa teki katsoa, ja pahalta se kuulemma tuntuikin. Rationaalinen ja laskelmoiva elämä ei häneltä enää onnistunut. Ottakaa tämä opiksi huumeista. En voisi ikinä luottaa tämän tyypin väkivallattomuuteen.

Eli itku ei ole aina se viisain ja inhimillisin vaihtoehto elämässä, vaan joskus viisautta on päättäväinen toiminta sotia, väkivaltaa ja huumeita vastaan. Itkekööt jengi näistä sitten miten paljon tahansa. Annan kuitenkin lohdutuksen sanan kaikille: mielentyyneyttä on olemassa, mutta se vaatii usein nimenomaa tunteiden älyllistämistä. Viisaus kun jalostuu älystä.

Se, että istuu jooga-asennossa päivästä toiseen ei välttämättä ole kaikkien kyvyille viisainta, koska tunteillamme todella on persoonalliset viestinsä kerrottavana, ja meidän on lopultakin kyettävä laskemoivaan ja johdonmukaiseen elämään; tunteinemme ja niistä huolimatta.

Ja joskus taas ahdistunut mieli pyrkii saamaan meitä vanhoja metsästäjäkeräilijöitä liikkeelle, mutta ymmärrämme sen virheellisesti levon tai meditaation tarpeena. Olen silti meditaation ja joogan puolestapuhuja.

Ei ole viisasta tehdä mitä vain, ja kutsua sitä syväksi viisaudeksi. Paradoksi piilee siinä, että jossakin mielen sopukoissa ihminen itsekin vaistoaa tämän, mutta saattaa näppärästi torjua koko ajatuksen identiteettiä uhkaavana tekijänä, tai liian ahdistavana mielikuvana. Kuinka paljon ihminen sitten harrastaa älynsä kieltämistä, se onkin toinen hyvä kysymys esittää.

Meillä kaikilla on erilainen kapasiteetti älyyn, mutta äly itsessään on usein tabu. Sitä kun ei voi jakaa, ja se on luonteeltaan sisäsyntyistä.

Ideologiset latautumat estävät usein älystä puhumisen. Siksi rajoittunut käsitys on syntynyt.

En tiedä mistä koko ajatus älyn sivuamisesta ja mielivaltaisen viisauden palvomisesta on lähtenyt, mutta jotakin tekemistä sillä on epämukavuuden kanssa, koska ihmiset ovat niin kovin kiihkoissaan opettamassa ja hiljentämässä nimenomaa sen naapurinsa egoa muhevaa palkkapussia vastaan, ja kieltämässä tunteiden älyllistämisen jonkinlaisiin romanttisiin ihmiskuviin vedoten.

Manifestoidessaan ihminen saattaa uskoa olevansa viisas, eikä hän siksi vaivaudu pohtimaan esimerkiksi talousjärjestelmämme kiemuroita, joka on luonteeltaan epäviisasta, koska varsinainen nöyrä ymmärrys ei lisäänny. Todellisessa viisaudessa on älyllinen laiskuus kaukana.

Ja jos joku nyt sattuu olemaan jollakin mittarilla älykkäämpi kuin toinen, niin joku kuitenkin kaivaa viisastellen ne tunnetaitokortit esiin, ja väittää, että ei niitä tunteita saisi älyllistää. Tämä on kuitenkin paradoksaalinen alistamispyrkimys, joka saattaa johtaa kovaankin älylliseen näpäytykseen.

Tai ehkä enää ei siedetä älyllistä kritiikkiä. Toki sekin on ymmärrettävää, koska somen aikakaudella kritiikin laatu on suoraan sanoen paskaa. Tämä antaa väärää kuvaa älystä.

Juuri äskettäin julkkislääkäri kritisoi maanpuolustuksellista tahoa informaation antamisesta. Outoa. Mistä lääkäri kuvittelee kansan saavan maanpuolustuksellisen informaation, jos ei viranomaisetkaan saisi sitä enää kertoa?

Miksi lääkärin kansallinen suojeluvimma, eli "yhteiseen hyvään" pyrkiminen oli muka niin paljon parempaa?

Kyllä touhut menee joskus yli vähän kaikilla. Ei oikein luoteta yksilön viisauteen, vaan vedotaan rationaaliseen järkeen ja älyyn, eli siihen mystiseen "yhteisen hyvään".

Asioihin ei ehkä jakseta enää perehtyä riittävän pitkään, ja toisaalta, kaikkeen ei ole viisasta perehtyä.

Kaiken kuvittelu ja miettiminen ei ole viisasta saati terveellistä.

Tai sitten asioihin perehdytään toistuvasti yhä uudestaan ja uudestaan samalla tutulla kaavalla ilman uusia henkilökohtaisia oivalluksia. Löydetään uusia mystisiä traumoja ja syyllisyyden aiheita, mutta ei mitään hedelmällistä.

Ehkä lauotaan "yhteisen hyvän" nimissä kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Sitten väitetään sitä älykkääksi tai viisaaksi kritiikiksi.

Näin muuten toimitaan etenkin politiikassa.

Yhtäkaikki. Kaikkea ei ole tervettä mielikuvitella. Mutta on olemassa myös mielikuvitus, joka tekee meille hyvää. Mielensisältöjä tutkimalla nämäkin teemat aukeavat.

Kaikki ei ole myöskään joko tervettä tai epätervettä, vaan siltä väliltä.

Viisautta on jäsentää näitä juttuja itselleen älyllisesti.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Eddie Jaku - Maailman onnellisin mies

Pia Puolakka - Narsistit vankilassa: oikeuspsykologi kertoo

Richard Shepherd - Epäluonnolliset syyt: oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat

Timo Airaksinen - Halun vallassa: onnellisuutta etsimässä