Tyytymisestä

Sain ensisysäyksen somen lopettamiselle, kun tajusin keskellä yötä tuijottavani kokonaama-tatuoidun lakimiehen vessaselfieitä. Ajattelin, että nyt kyllä teen jotakin pahasti väärin.
Mietin valuuko elämäni hukkaan? Käytänkö oikeasti aikaani tällaiseen? Onko elämäni hyödytöntä netinselailua? En edes selannut somea paljon, ehkä jonkun vartin päivässä, mutta silti, selailinpa kuitenkin.

Joka tapauksessa tajusin että tämä on huono juttu. Sitä on etiikan pohdiskelu. Se on asioiden tajuamista. On eettisesti oikein vähentää huonoutta, joten henkilökohtainen päätökseni oli helppo: some pois. Voin kirjoittaa muuallekkin kun roskapaikkoihin.

Huonon elämän vastinparia - hyvää elämää - pohdin näin: jos pitkävihaisuus luo kaunaa, esimerkiksi kaunaa somea tai somettajia kohtaan, mitä luo pitkäiloisuus?
Jos jatkuvasti iloitsee tunteenomaisesti, onko kyseessä jonkinlainen krooninen riemu?
Jatkuva ilo tarkoittaa kai sitä, että elämässä on jatkuvasti jonkinlaista puoleensavetävää imua. Tietynlaista elämän nälkää. Puutetta, ja mahdollisuus täyttää se puute. Jonkinlaista älyllistä ja fyysistä kutsuvoimaa. Haluamista ja saamista. Itsensä tyhmäksi tuntemista ja oppimisen mahdollisuutta.
En tarkalleen tiedä mitä pitkäiloisuus luo. Ehkä juuri kaikkea edellämainittua. 

Kun miettii mikä olisi kaunan vastakohta, on se vähän kuin kysyisi, mikä on "syvän" vastakohta. Syvälläkään ei taida olla täsmällistä vastakohtaa. Ei ainakaan suomenkielessä. Kysytään siis näin: mitä on "syvä"?
En pidä "pintaa" syvän vastakohtana. Syvä on syvä ja pinta on pinta. Pinnallisuus ja syvällisyys ovat saman asian tulkintaa kahdella eri tavalla. Siksi pinta ja syvyys eivät ole vastakohtia toisilleen, vaan enemmänkin toistensa osia, jotka palvelevat toisiaan. Esimerkiksi deepfake tarkoittaa syväväärennöstä, jonka tarkoitus on väärentää realistinen kuva jostakin ihmisestä, usein julkkiksesta tai johtajasta. "Syvä"-etuliite kuvastaa tässä mielessä väärentämisen syvällistä ja yksityiskohtaisempaa luonnettaa kuin pelkkä pinnallinen väärennös. Pinnallinen väärennös on käytännössä sama asia kuin syvällinen väärennös, mutta laadultaan heikompi. Toki pinnallinenkin voi olla hyödyllinen.
Ehkä "kauna" painii tällä tavoin saman ongelman kanssa kuin "syvä". Pinnallinen viha on syvetessään syvällistä vihaa eli kaunaa. Tässä mielessä syvälliselle vihalle eli kaunalle ainoa vastinpari olisi syvällinen ilo. Syvällisellä ilolla ei ole käsitteellistä nimeä. Onnellisuus ei ole syvällisen ilon käsitteellinen nimi, vaikka näin se usein mielletään. Syvällisen ilon toinen muoto on näin ajateltuna pinnallinen ilo. Se on sitä, kuin iloitsee jostakin.

Syvällisellä ilolla on yksityiskohtia: rakkaus lapseen, rakkaus kumppaniin, vauraus, kaunis koti yms. Syvällinen ilo kohdistuu johonkin, eikä se tarkoita samaa kuin voimakas ilo tai spontaani ilo.
Lause: "suuttua sydänjuuriaan myöten" olisi hieman sama asia, kuin "iloita sydänjuuriaan myöten". Ihminen voi iloita esimerkiksi kyvystään vihaan. Viha voi siis olla tyydyttävä tunne ja tuoda iloa. Ehkä syvällinen ilo voi tässä mielessä oppia jotakin syvälliseltä vihalta, eli kaunalta. Kaunaisuus ei ole hyvä juttu, mutta ilo on aina ilo - olkoot se sitten pinnallista tai syvää, kumpaa tahansa. Jos oppii kaunaiseksi, voi oppia syvällisen iloiseksi. Mutta pitääkö silloin tyytyä (lakata haluamasta), vai pyrkiä tyytyväiseksi (haluta lisää?)

Yritysmaailmassa firma on iloinen, jos sen kilpakumppani on vähään tyytyväinen. Hieman sama tilanne kuin pariskunnan erotessa: monella eronneella on salainen toive: "ehkä se exä tyytyy johonkin minua huonompaan". Tätä ei toki kukaan myönnä. Ja kaikkihan ovat nykyään parhaimpia paneskelijoita ja muutenkin tosi hyviä, joten ei sillä väliäkään. Kaikki voittavat joka tapauksessa. Vai voittaako?
Kuka tyytyy enää vähään? Kilpailija? Oikeasti. Kuka?

Näen elämää jotenkin näin: nuori on tyytymätön elämäänsä, ja niin hänen pitääkin olla: liika tyytyväisyys tekee passiiviseksi. Eikä elämä ole ikuista. Nuorten ei tulisi puhua elämän rajoista, vaan elämän rajallisuudesta tulisi kuulla vanhemmilta ihmisiltä.
Elämän myötä meille kaikille syntyy vaikeuksia, johon tulisi vastata, mutta kuolema on väistämätöntä. Mitä lähempänä kuolema on, sen todellisempaa se on.
Kuolema on aina vakavaa, elämästä saa iloita.

Vaikeuksissa ei ole mitään pahaa, mutta kärsimyksessä on pahaa. Sitä voi miettiä näin: jos nainen tyytyy hakkaavaan mieheen, puhutaan kärsimyksestä, eikä mistään hissukkavaikeudesta tai kuten bisness maailmassa sanotaan, "haasteesta". Turpiinveto on aina kärsimystä, eikä kärsimys jalosta tai syvennä parisuhdetta. Kärsimys tekee apaattiseksi. Kärsivä nuori on eri asia kuin tyytymätön nuori, mutta näihin aste-eroihin harvemmin kiinnitetään mitään huomiota. Kunhan puhutaan henkilökohtaisista tunteista ajattelematta asiaa sen enempää.
Elämään tyytymättömän ihmisen tulisi haluta enemmän tai haluta eri asioita ja toimia enemmän, mutta kärsivä ihminen taas on ehkä tyytynyt johonkin sellaiseen, johon ei olisi hyvä tyytyä. Kärsinkö kumppanini alkoholinkäytöstä, vai tyydynkö vain siihen? Nämä ovat laatukriteereitä, joita tulisi ottaa huomioon. Ei alkoholissa sinäänsä mitään pahaa ole, mutta esimerkiksi lupausten pettäminen satuttaa ja nyrkiniskusta kärsii. "Miksi isi juo niin paljon" voi olla kipeä kysymys pienen lapsen suusta. Tässä mielessä alkoholi voi olla pahaa.

Maailmassa on reilusti kaikenlaista suhteellisuutta: kovasti kaunaiselle linnunlaulusta iloitseminen voi olla jo kova saavutus. Kaunainen pääsee hetkeksi irti vaikeista tunteistaan. Tämä on etenkin tunneaddiktille helpotus ja lohdun aihe. Kaikenlainen päämäärätön netin plärääminen unohtuu kun tirppa laulaa. Kaunainen iloitsee pienestä hetkestä kun pääsee kaunastaan. Pieni ilo on iso lohtu. Maailma osaa tällä tavoin tarjota luonnon suopeutta ja kaikenlaista runsautta. Vaikea uskoa, että kukaan saisi överikiksit punatulkun tuijottamisesta. Siinä sen juju. Toki eiköhän joku tiedetoimittaja voisi senkin empiirisesti tarkastaa, ja varoitella sitten meitä typeryksiä punatulkun vaaroista.

Mutta sitten tämä: jos olet kuolinvuoteella, ja elämätön elämä huutaa korvaan, eipä se punatulkkujen runsaus välttämättä lohduta. "Mitä olet tehnyt koko elämäsi?" "Olen hakenut lohtua". Elämän päätepisteellä on se huono puoli, että ehkäpä ne kaikenlaiset elämänhalut olisivat vielä suuret, puute kovaa, mutta kyvyt saavuttaa asioita nollissa. Tässä mielessä vanhemmilla on aina paljon ikävämpi asema kun nuoremmilla. Tietyn pisteen jälkeen heidän kellonsa tikittää ja suunta on yhä enemmän alaspäin. Horisontti näkyy ja mieli murenee. Toisin kuin nuorilla, joiden kuuluisi olla monessakin mielessä tyytymättömiä nykyiseen maailmanmenoon, ja joilla on energiaa toimia maailman eteen.

Jotkut puhuvat onnellisuudesta elämänarvona, mutta onnellisuus on hankala käsite. Onnellisuus voi tarkoittaa tuuria ja onnettomuus autokolaria, joten tässä mielessä onni on vähän vaikea mieltää pelkäksi tunteeksi, vaikka autokolari herättäisikin tunteita. Onneton nuori on joko tuuriton autokolarin uhri, tai sitten muuten vain alakuloinen. ihan miten kukin haluaa onnen nähdä. Onnettomalla ei käy flaksi petipuuhissa, mutta yhtälailla ihmiset torpedoivat omia onnen mahdollisuuksiaan passiivisuudellaan ja aggressiivisuudellaan. Flaksi ei käy, kun ei osaa edes yrittää, tai ei halua mitään.

Naamasta tatuoidun lakimiehen näkeminen vessassa herätti minussa tunteita: ei vihan, ei kaunan, ei ilon, eikä riemun tunteita, mutta jonkinlaista laajaa ja outoa turhuuden tunnetta. Kyseenalaistin oman elämänvalintani. Ja hyvä niin. Kiitos tatuoitu lakimies. Lähdin somesta pois. Tästä on jo tosin aikaa. Enkä muista kauanko.