Uskoa, vai itsensä vakuuttelua? Rakkaudesta

Puhdas usko ei ole tahdonvoimallista puuhaa. Asiaa voi pohtia näin: jos joutuu pinnistäen uskomaan johonkin, ihan mihin tahansa, kyseessä on enemmänkin itsensä vakuuttelu, kuin puhdas usko. Se, missä menee raja puhtaan uskon ja itsensä vakuuttelun välillä, ja mitä eri tasoja näissä on, ja mitä nämä tasot itselle merkitsee, on jokaisen oma asia ja jokaisen oman mielikuvituksen varassa. Lähtökohtaisesti ihmiset uskovat hyvin erilaisiin juttuihin, jopa ne, jotka julistautuvat tietäjiksi.

Tietäminen on eri laji kuin uskominen. Moni sanoo tietävänsä maapallon kiertävän aurinkoa, vaikka eivät kykene sitä vakuuttavasti todistamaan. Ja miten voisi. Fysiikka ja matematiikka vaativat perehtyneisyyttä, jota harvalla on. Kaikki ei hommaa hallitse, eikä pidäkkään. Eli oikeasti ihmiset nimenomaan uskovat maan kiertävän aurinkoa, eivätkä suinkaan tiedä sitä. Tällainen ero ja erittely uskon ja tietämisen välillä on saivartelua, mutta oleellista silloin, kun halutaan vilpittömästi ymmärtää, mitä usko ja uskominen on.

Nyt perehdyn uskomisen maailmaan, enkä siis tietämisen maailmaan. Yritän erottaa ne toisistaan ja tutkia niiden välistä suhdetta ja olemusta.
 

Uskominen
 

Puhdas usko ei siis ole itsensä vakuuttelua, että asiat olisivat jollain tietyllä tavalla, vaan siinä on levollinen pinnistämätön puolensa. Keskeistä on ymmärtää: maapallo ei lakkaa kiertämästä aurinkoa, vaikka usko siihen menisikin, eikä maapallo kierrä mitenkään paremmin aurinkoa, vaikka sen osaisi itse mitata ja tarkasti laskea. Siksi usko, vakuuttelu ja toiminta painivat kaikki eri sarjassa, eri tasoilla, ja eri logiikalla.

Jos ihminen uskoo vilpittömästi omaan rakkauteensa ja rakkauselämäänsä, se on eri asia, kuin saada muut vakuuttumaan siitä. Näillä kahdella, omalla vaikutelmalla ja muiden vakuuttamisella, on eroa, koska vilpittömään uskoon perustuva rakkaus ammennetaan nimenomaa rakkauden vaikutelmasta, eli siitä millainen käsitys ja mielikuva meillä itsellämme rakkaudesta on, eikä siis yhteisestä tiedosta. Kyseessä on siis puhdas usko.

Aivokemioilla ja muulla tiedollisella sälällä ei tee yhtään mitään, kun pohtii rakkauden kokonaisvaltaista mielikuvaa, eli sitä, miten rakkauden vaikutelma psykologisesti näyttäytyy, miten sen koemme, ja miltä tuntuu. Voin toki väitellä, jos se vain avaa näkemystäni.

Toisinaan ihmiset haluavat tietää rakkaudesta ja sen yksityiskohdista paljonkin, mutta eivät kuitenkaan halua usko siihen mitä vastaamme. Mitä heille voisi sanoa? 1+1=2. Jos vaikutelmani rakkaudesta ei kelpaa, minkäs teen. Etsi toinen vaikutelma. Sellainen, josta pidät.

Ilmaisullani on kuitenkin rajansa, aivan kuten kuulijan kyvyllä vastaanottaa tietoa on omat rajansa. Mutta kuten sanottu, nyt ei puhuta tiedosta, vaan uskosta. Mitä on siis usko rakkauteen?

Usko rakkauteen

On mahdotonta havainnoida todellisuuden kaikkia yksityiskohtia kerralla. Asiat ovat äärimmäisem harvoin samaan aikaan tarkoituksenmukaisia, merkityksellisiä, hyödyllisiä, kauniita, hienovaraisia tai yksiselitteisiä. On siis mahdotonta tietää rakkauden eri nyansseja ja motiiveja yhdellä kertaa koko ajan, koska ne voivat olla keskenään ristiriidassa. Siksi tarvitsemme uskoa. Jos kumppanille kaunis on tärkeää, itse voi keskittyä asioiden hyötyyn. Ja kaunis asia voi olla hyödyllinen monella eri tapaa. Muut sitten tuomaroikoot asiat miten tuomaroi, jos tuomaroi, niillä yksityiskohdilla mitä asioista ymmärtää. Jotkut ymmärtävät jopa vilpittömän ihailun moninaiset hyödyt. Jopa älyllisellä tavalla.

Vilpitön usko taas tarkoittaa, että ymmärtää asioiden olemassaolon, vaikka niihin ei ole suoraa havaintoyhteyttä. Kuten että kissa tekee elämästä hyvää.

Ylipäänsä kokonaisuudet ovat enemmän kuin osiensa summa, etenkin psykologisesti, koska maailmaa voi havainnoida niin eri tavoin, eikä yksi ihminen voi asettaa asioita muiden puolesta arvojärjestykseen. Jokaisen on tehtävä tämä priorisointitreeninsä (vastuunkantoharjoituksensa) itsenäisesti ja monta kertaa.

Perimmäinen (tai ensimmäinen) uskonkysymys lieneekin: miten vakuuttaa itsensä ja muut siitä, että juuri tämä minun rakkauteni on hyvää? Eikö muka olisi olemassa parempaa rakkautta? Olenko nyt rakkauteni huipulla? Olenko jo kaiken tehnyt ja nähnyt? Tylsää sekin olisi.

Luulenpa että uskossa ja rakkaudessa, kuten kaikissa muissakin elämän osa-alueissa on kyse lähinnä vaikutelman syntymisestä / synnyttämisestä. Esim miltä vaikuttaisi se minut vakuuttava rakkaus, eli olisi minun mielestäni vaikutelmaltaan uskottava? Tämä on pohjimmiltaan makukysymys. Samanlainen, kuin että uskon pitäväni suklaasta, tai kissat tekevät elämästä hyvää.

Makukysymys on siitä kuvaava vastaus tähän, että mitä paremmin pääsee erilaisten rakkauksien makuun, sitä paremmin tietää mistä itse pitää. Jos joku osaa vastata paremmin, kuulen sen mielelläni.

Rakkauden vaikutelma

Rakkauden vaikutelma on jotakin sellaista, jonka loppuviimein voimme vain vaistota ja aistita itsestämme ja muista. Toki rakkaudessa on älyllinenkin jäsennelty puolensa, mutta en mene nyt siihen, koska keskitymme vilpittömään uskoon, emmekä tietoon. Unohdetaan yksityiskohtien välinen sisäinen logiikka.

Eli ihmisinä vaistoamme ja aistimme erilaisia rakkauden vaikutelmia, kuten että tämä rakkaus on hyvää, ja että tämä rakkaus on parempaa, tai että tuon tyypin rakkaus on hyvää, ja että tuon tyypin rakkaus on parempaa. Tähän ei sisälly älyllistä eli tiedollista erittelyä sinänsä. Pelkästään vaikutelman pyörittelyä, siis uskoa johonkin. Uskomme tiettyyn vaikutelmaan, mutta kuinka vilpittömästi? Kuinka paljon pinnistelyä ja vakuuttelua rakkauden vaikutelma tarvitsee, että siihen lopulta uskoo aidosti ja vahvasti? Vai voiko yksi ja sama vaikutelma edes olla pitkässä juoksussa mitenkään kestävän vilpitön? Ehkä rakkauden vaikutelma todella voi olla tarkkarajainen ja vakuuttava, mutta että vain manipulaatioon ja narsistisiin mittareihin tottunut osaa sen luoda ja käsittää.

Itse sanoisin, että rakkaus on rönsyä, kömpelöä ja anteeksi antavaa, ainakin aluksi, silloin kun sen ottaa tosissaan. Narsisti on pitkässä juoksussa tällaisille virheille tyly. Siksi moni narsismiin perustuva rakkaus muodostuu joko kestämättömäksi, tylyksi tai kuluttavaksi. Sellainen ei ole ainakaan minun makuuni. Narsistisella rakkaudella tarkoitan rakkautta, joka katsoo liikaa omaa napaansa.

Kestävä usko rakkauteen

Äiti rakastaa lastaan eri tavalla kuin nainen rakastaa aviomiestään. Sitä on rakkauden epäsymmetria ja symmetria. Rakkauksissa on siis erilaisia velvollisuuksia ja vaatimuksia. Toisin sanoen rakkaudet eivät ole ainakaan älyllisellä tavalla ihan mitä sattuu, ainakaan organisoituneessa ajattelussa. Siksi rakkaudesta ja uskosta rakkauteen voi sanoa jotakin kestävää.

Rakkauden mittarit ovat erilaisia eri suhteissa, kun niitä oikein jää pohtimaan. Uskooko lapsi äitinsä rakkauteen? Miksi? Entä uskooko äiti rakastavansa lastaan? Miksi? Näihin on mahdotonta vastata loogisen tarkkarajaisesti. Siksi puhutaan uskosta rakkauteen ja siitä vaikutelmasta, jonka oma rakastamisentapa synnyttää.

Kuinka vilpitöntä usko rakkauteen on silloin, kun rakkauden epäsymmetriaa ja symmetriaa haastetaan? Jos puoliso sairastuu syöpään, ja elämä menee vaikeaksi, onko kumppanilla rahkeita ja kykyä kannatella toista? Moni vanhempi on valmis auttamaan sairasta lastaan, mutta entäpä omaa kumppaniaan, kun asiat kaatuu päälle? Tai omaa isänmaataan? Entä auttaako isänmaa takaisin? Auttaako valtio alkoholistia tai päinvastoin? Millainen usko meillä on näihin tekijöihin? Millaisen vaikutelman isänmaa tarjoaa rakkaudestaan? Voiko siihen luottaa? Tämäkin on lopulta elämänlaadullinen havaintokysymys.

Silti pelkkä vaikutelma ei riitä. Tarvitaan myös konkreettisia tekoja. Usko ja vaikutelma eivät saisi olla sokeita tiedolle. Jos valtio tarjoaa viinat jotka sairastuttaa yksilön, kenen vastuulla on auttaa, kun pohditaan asiaa symmetrian kannalta? Valtion vai läheisen? Valtion tietysti. Yksilö on alisteisessa asemassa suhteessa suureen maailmaan. Paska valtio on sellainen, joka ei rakasta, mutta vaatii uhrauksia.

Voiko sotilas luottaa isänmaansa rakkauteen? Siunataanko soturi, vaikka hänen historiastaan löytyy epämiellyttävä somepäivitys? Kuinka paljon sotilas saa yhteiskunnalta anteeksi? Eli millaista moraalista puhtautta sotilaalta vaaditaan, että isänmaa voisi rakastaa häntä? Tämä on asia, jonka voi tietää. Se ei ole pelkkä vaikutelma kysymys. Ei kannata sotia sellaisen asian puolesta, johon ei vilpittömästi usko. Jos tietää isänmaansa olevan julma, on puun ja kuoren välissä.

Parasta rakkautta ei ole olemassakaan, koska ei ole olemassa yhteisiä mittareita rakkauteen tai sen laatuun. Kyse on enemmänkin symmetriasta ja vaikutelmista, ja makukysymyksistä (mm. etiikasta), josta kaikenlaiset mainosmiehet ja sankaritarinat muutenkin kertovat. Superlatiivit ovat silti hämäystä. Paras rakkaus on luultavasti vain narsistinen romanttinen ansa, joka saa ihmisen näivettymään, eli katsomaan liikaa itseään ja omia mittareitaan, vaatimaan kohtuuttomia - kaikki tänne heti nyt - periaatteella, kunnes väsyy odotukseensa ja uhriuteensa, ja kuihtuu psykologisesti pois. Tässä mielessä tulisi uskoa muihinkin ja muidenkin tarjoamiin rakkauden vaikutelmiin, eikä vain omiinsa, mutta minkäs teet, kun vilpitön usko ei ole tahdonvoimallinen asia.

Itseensä rakastuneen ja uskonsa menettäneen kohtalo on usein sekä traagista että koomista. Rakkaudesta ja sen vaikutelmista tulisi puhua, jos aihepiirissä haluaa kehittyä. Kaikenlaiset narsistiset ja tiedolliset mittarit ovat liian helppoja ja halpoja ratkaisuja pitkässä juoksussa. Ihmisillä on älyä esimerkiksi romanttisuuteen, joten miksi jättää sekään osa-alue hyödyntämättä, ja etsiä vain jotain mystistä parasta ja syvällisintä rakkautta? Kovikset tietää vastauksen. He romantisoivat itsestään rakkauden sankareita halveksimalla herkempää romantiikkaa. Minun mielestäni turhaan.

Noh. Ei ketään voi kahdenkeskeiseen herkkään romantiikkaan pakottaakkaan. Eikä kaikilla ole mielikuvitusta romantiikkaan. Joten sillä mennään mihin rahkeet riittää. Joskus täytyy olla kova kovassa maailmassa.

Uskontunnustus

Reppanuus on pahe. Se on rohkeuden puutetta. Mutta varomattomuus ei ole sen parempi. Rohkeus on hyve, joka on kahden paheen, reppanuuden ja varomattomuuden välissä. Rakkauskin on jotain uskomisen ja tietämisen väliltä. Rakkauden voi tässä mielessä nähdä hyveenä.

Uskontunnustus voisi olla sitä, että hahmottaa ja erittelee mielessään vilpittömän uskon ja erittelee sen rankasta loogisesta itsensä vakuuttelusta. Esimerkiksi kysymällä: olenko oikeasti niin reppana miltä näytän? Uskonko olevani reppana? Vai tiedänkö olevani reppana? Mitä sisäisiä voimia tällainen kysymys ylipäänsä herättää? Ärsyttääkö se, jos joku väittää reppanaksi? Todellisella reppanalla ei olisi voimia väittää vastaankaan, ja se on aidon reppanan tragedia. Jos voimaa riittää, hyvä, rakkautta löytyy, tapellaan, riidellään. Ei olla reppania. Näytetään se. Sitä on itsensä rakastaminen. Mutta sitä ei sovi tehdä varomattomasti.

Jos joutuu etsimään tietokirjoista todisteita omasta identiteettistä, esimerkiksi näin: olen introvertti tai olen ekstrovertti, kyseessä on itsensä vakuuttaminen jostakin, eikä siis uskon kysymys. Etsijän täytyy saada jokin tiedollinen varmuus siitä mitä hän ihmisenä on. Oma vaikutelma ei riitä. Usko loppuu kesken. Se ei pärjää itsekseen. Siksi etsijä vain vakuuttelee itselleen asioita. Se on loputon suo. Ihmettelen tätä, koska onhan meillä ympärillämme ne muut ihmiset, ja kyllä he osaavat sanoa mitä me olemme ja minkä vaikutelman heille annamme. Jos ei muuten sano, niin kysytään sitten. Mutta uskotaanko heitä? Se on eri kysymys. Ja taas puhutaan uskosta.

Ei ole viisasta kysyä kaikkien mielipidettä. Osa mielipiteistä on paskoja, hämääviä, oman edun tavoittelua, alistuvaa miellyttämistä. Ja toiset saavat aikaan vain tuhoa. Siksi on hyvä pohtia, mitä usko oikeastaan onkaan. Miksi uskon yhteen asiaan, ja miksi en usko toiseen asiaan. Miksi valikoin? Ja mitä tekemistä vaikutelmalla on tämän kaiken kanssa? Tai tietämisellä. Usko ja viisaus ovat molemmat hieman samankaltaisia elämää rikastuttavia asioita. Tietäminen taas on tylsää, seikkailutonta, koska asia on ikään kuin kaluttu loppuun. Ei samoja matematiikan tehtäviäkään jaksa ikuisesti toistaa.

Tässä mielessä uskolla on suurempi rooli itsensä näkemisessä, kuin tietämisellä. Usko tarjoaa tilaa muutokseen. Mutta kuten sanottua, uskon tulisi kypsyä vilpittömäksi, toisin sanoen uskon täytyisi olla sujut tiedon kanssa.

Mielestäni on fiksua osata eritellä käsitteet kuten usko, tietäminen, vakuuttelu ja vaikutelma toisistaan. Pieniä sanoja, mutta sellaisia, jotka tarkemmin katsottuna paljastavat meistä yksityiskohtia.

Lopuksi

Pyöriikö maapallo auringon ympäri? Luultavasti. Ainakin minä uskon niin, vaikka en osaa sitä itselleni vakuuttavasti todistaakkaan. Luotan siis ulkopuolelta kerrottuihin tietoihin, teorioihin, laskukaavoihin, intuitiooni ja vaistoihin. Jos joku väittää hommasta muuta, en paljon hetkahda. Sitä on uskon ja vakuuttelun ero yhdistettynä tarkkanäköisyyteen ja rehellisyyteen. Kaikki asiat eivät kiinnosta syvällisesti, joten täytyy vain luottaa omaan uskoon.

Ehkä merkittävintä elämässä on se, että uskoa on olemassa paljon enemmän kuin tietoa. Uskon esimerkiksi että kissa lepää parvekkeella, koska sellä hänet viimeksi näin. Uskon että jääkaapissa on ruokaa, koska juuri käytiin kaupassa. Uskon että aurinko nousee huomennakin, vaikka mitään takeita siitä ei ole. Lukija varmasti ymmärtää vilpittömän uskon pointin.

Tieto ja usko ova luonteeltaan hyvin samankaltaisia voimia, joten niissä menee herkästi sekaisin. Tieto on syvällisempää ja perustavanlaatuista, se pohjaa toimintaan ja vakuutteluun, kun taas usko on enemmänkin omaksuttua, vilpittömyyteen kypsyvää tietoa, jonka tehtävänä on elämänlaadunvarmistus.

Tietäminen käy pitkässä juoksussa tylsäksi, deduktiivisen ja induktiivisen päättelyn ikuiseksi pyörittelyksi, yleistyksistä yksityiskohtiin ja takaisin. Tylsyyden välttämiseksi digitaalinen älykkyys vaatii vastaparikseen analogisen älykkyyden.

Usko on jotakin, joka on "hieman sinnepäin". Se on aistittavaa, vaistottavaa, mutta ei niin selkeärajaista kuin looginen päättely ja tietäminen. "Kyllä minä sinuun uskon" merkitsee käytännössä sitä, että uskon kyllä hieman sinnepäin mistä puhut, mutta en jaksa nyt paneutua sen syvemmin kaikkiin niihin - saivarteleviin - yksityiskohtiin, joista olen eri mieltä, ja jotka meidän välillämme eroavat toisistaan kuitenkin. Jos ei muuten, niin vähintään makukysymyksenä ja mieltymyksenä.

Itsensä ja sisimpänsä tietäminen on sitä, että sukeltaa saivarteleviin yksityiskohtiin, eikä pelkästään mutuileviin vaikutelmiin. Olisi jotenkin pelkurimaista ja etäistä sanoa: seksi kanssasi vaikutti ihan hyvältä. Jumalauta nyt. Ehkä vika on joskus nautiskelijassa, eikä nautinnossa itsessään. Joskus täytyy erikseen vapautua nauttimaan, eikä pelkästään tarkkailla vaikutelmia.

Jos parisuhteessa ei ole yhteistä uskoa, silloin se perustuu tietoon - toisen vakuuttamiseen ja kannatteluun. Se tuskin tekee parisuhteen laadusta syvällisempää tai parempaa. Ainakin yhteinen mielenrauha on koetuksella, jos kumpikaan ei ikinä usko toistaan millään tasolla.

Toisaalta on reilua myös kysyä, millainen on yhteinen usko, jos yhteiseen uskoon ei liity minkäänlaista tietoa? Ehkä se on uskonnollisuutta. Mene ja tiedä. Ovatko tällaiset ihmiset mitenkään syvällisellä tavalla yhdessä, jos heidän tietämyksensä toisistaan ovat vain vähäiset ja jotain sinne päin, jonkun ulkoa annetun sääntökirjan johdateltavissa? Miten kohdata yhdessä aitoja pelkoja, jos ei tunne toisen aitoja pelkoja, ja pitäisi yhdessä kuitenkin jatkaa? Aika piiloutuvaa ja pakenevaa sellainen elämää olisi..

Tärkeintä on kai ymmärtää epäilemisen ja luottamuksen välinen suhde. Liika epäileminen kielii epäluottamuksesta, ja suhteen molemminpuolinen varomattomuus taas on välinpitämätöntä ja tuhoavaa. Mielestäni on kylmäävää ja epärehellistä sanoa toiselle: "tee mitä vain, minua se ei haittaa", koska jotkut jutut kuitenkin haittaa. Mutta mitkä? Sitä sopii yhdessä tutkia.

Yhteinen rehellisyys ja tarkkanäköisyys ovat ehkä kaunein ilmaus rakkaudesta.