Vallankäytöstä

Vaikea saada selvää mitä ihmiset ajattelevat tänään vallankäytöstä; joskus vallankäyttö nähdään pahana ja vääränä asiana, ja sen pohjalta kirjoitetaan kokonainen kirja vääryyksistä. Joskus vallankäyttö nähdään välttämättömänä asiana, johon kaikki onnelliset ja hyveelliset ihmiset olisivat paradoksaalisesti velvoitettu. Maailmasta on hyvä ymmärtää tämä: sadistisia vallankäyttäjiä on, mutta niin myös sadistisia alistujia, jotka suorastaan haluavat olla muiden hyväksikäytettävinä.

Päästäkseen kiinni vallan syövereihin tulee nähdä se meri missä kukin ui. Tai ainakin itse uimme. Se on vaikea juttu. Yksi työkalu on vastata vapaan tahdon ongelmaan eli: mistä tahtomme muka olisi vapaa (N = negatiivinen vapaa tahto) ja mihin tahtomme muka olisi vapaa (P = positiivinen vapaa tahto).

Yksinkertaistaen: Jotkin sanat ovat loukkaavia. Jos menet huutamaan niitä avoimesti torilla joudut ehkä putkaan tai paikallislehteen. Silloin olet typerä ihminen. Silti voidaan kysyä: kenellä on lopullinen valta päättää mikä sana solvaavaa ja mikä ei? Nämä virtaukset ovat niin isoja juttuja, ettei yksittäinen somettaja - olipa seuraajia vaikka miten monta miljoonaa tahansa - voi sille mitään. Jos solvaat diktaattoria, väkivaltatyypit tulevat ja vievät sinut pois. Se on hyvin hyvin epätoivottava tila monelle. Joten eipä kumarrella liikaa yksilöiden toiveita. Sen sijaan opetellaan yhteiskunnallista satiiria, ja ironiaa ylipäänsä.

Meillä on siis vapaus päättää mitä huutelemme (P), mutta meitä rajoittaa yhteiset normit (N). Näin päästään ainakin siihen konsensukseet ettei kukaan meistä ole maanpäällinen jumala, vaikka moni sitä toivookin. Diktaattori varjelee mainettaan samalla tarmolla kuin monet muutkin kostonhimoiset juoruilijat. Pyrkyryyttä jumaluuteen löytyy.

Sitten kuvitellaan pyrkyri. Pyrkyrillä en tarkoita yksittäistä pyrkimystä tai yrittelijäisyyttä yleensä, vaan pyrkyryys on tietynlaista elämänasennetta ja olemusta. Se on jotakin sellaista, joka mielistelee diktaattoria vain tämän diktatoorisen asemansa takia. Pyrkyri siis tavoittelee mielistelyillä ja kiristyksillä erityistä asemaa itselleen. Ja nimenomaa asemaa. Hedonisti saattaa haluta rahaa, koska rahalla pääsee kylpylöihin ja sillä voi tehdä muutakin jännää, mutta pyrkyrille raha on toissijaista. Pyrkyriä ei kiinnosta raha sinänsä, vaan nimenomaa asema.

Pyrkyri tietää mitä tahtoo. Ehkä liiankin hyvin. Hän on se perisuomalainen vahvan moraalin omaava järkkymätön hahmo, joita näkee sekä teboilin juorupöydissä että hienoissa salongeissa. Mikään ei muuta pyrkyrin ajattelua eikä käännä pyrkyrin päätä. Hän on ylenpalttisen päättäväinen. Pyrkyri pyrkii huipulle. Se on ainoa mitä hän tietää. Hän valitsee tarkkaan jokaisen sanansa, ja valitsee tarkkaan keiden kanssa viitsii juttella. Sama mitä uskontotyypit tekee. Taivaspaikka luvataan niille ketkä elävät oikein, mutta kukaan ei oikein ymmärrä miten se varsinainen hyvän ja pahan tuomarointi tapahtuu. Jos miellytät Jeesuksen silmää, voala, olet hyvä. Enempää ei tarvitse miettiä. Joku muinoin on ehkä kertonut mikä on hyvää ja mikä pahaa, ja joku ehkä kuoleman jälkeen tuomitsee. Epätäsmällistä mutta menkööt. Toinen näkee että paras ihminen on hän joka meditoi upeimmin - suorastaan pääpunaisena - ja on eniten buddhalainen. Teboilin juoruherrat tuskin tällä tavoin hurskastelee, he eivät välttämättä katso ylöspäin yhtään ketään, mutta tuntevat silti yhteiskunnallisen asemansa neuroottisen hyvin. Kuten suuret poliitikot ja toimitusjohtajatkin. He ovat parempia päinvastaisesta syystä - he eivät ole edellämainittuja vaan omien sanojensa mukaan realisteja. Asemointia sekin.

Eli positiivinen vapaa tahto (P) on käytännössä sitä, kun on jotakin mitä tavoitella. Ehkä haalitaan omaa taivaspaikkaa, ehkä haalitaan toimitusjohtajan virkaa, ehkä poliittista asemaa, ehkä kylän parhaan teboiltyypin statusta. Yhteistä näille kaikille on se, että ei oikein välitetä muusta kuin siitä omasta asemoitumisesta; jos kyseenalaistat asemani, kyseenalaistat minut ihmisenä. Reilu peli. Se on pyrkyryyttä. Siinä saa sitten kukin miettiä tarkkaan mitä toiselle sanoo. Ehkä siinä syntyy tietynlainen sanaton toive puhumattomuudesta eli itsesensuuri. Taas syntyy uusi oman elämänsä Suurmies, Pyhimys ja Diktaattori, eikä illuusio saa särkyä. Alkoholistille ei saa sanoa että hän on alkoholisti. Kirkonmies uhkaa helvetillä, somevaikuttaja pahan puhumisella, teboiltyyppi juor.. - noh, se juoruaa joka tapauksessa, joten se siitä. Meni jo. Alkoholisti juo jos häntä sanoo alkoholistiksi, tai sitten hän on pääpunaisena ilman viinaa todistaakseen jotakin. Kohtuukäyttäjäksi hänestä ei ole.

Negatiivinen vapaa tahto (N) vaatii taas jotakin ihan muuta. Se kysyy: mistä tahtoni muka olisi vapaa? Olenko vapaa yhteiskunnallisesta asemastani? Olenko vapaa alkoholiongelmastani? Olenko kuin diogenes; asunko tynnyrissä ja vittuilen Aleksanteri Suurelle? Näitäkin löytyy. Mutta hyveissä ei ole kyse superlatiiveista, joten äärilaitaan ei tarvitse mennä. Mutta ehkäpä olisi hyvä kuitenkin osata olla edes hiukan kyyninen eli muiden tarkoitusperiä kyseenalaistava ihminen, että kykenee irtautumaan päivän trendeistä. Myös muut kyseenalaistavat asemaamme joka tapauksessa, joten ehkei omaa ihmisarvoa tai etenkään elämän tyytyväisyyttä parane sitoa liikaa siihen.

Asiaa voi miettiä näin: mitä muuta olen kuin yhteiskunnallinen asemani? Itse olen torjunut monta "unelmaani" juuri niiden täyttymyksen hetkillä, koska olen yksinkertaisesti huomannut, etteivät ne lopultakaan olleet sitä mitä lähdin hakemaan. Jonkinlainen asema ja asemoituminen toki täyttyi, mutta paljon muunlaista jäi vajaaksi. Esimerkiksi mielenterveyspuuhat kuluttivat ihan liikaa aikaa elämästäni. Miksi pitää kursseja niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin mielenterveys, jos typerät hipsukoulutuspäivät vievät kaiken ylimääräisen ajan elämästä? Uskallan väittää, että tänäänkin kaikenlaisilla mielenterveyskursseilla käy runsaasti ihmisiä, jotka eivät osaa myöntää edes itselleen, että moni mielenterveydellinen teema on pelkkää Mikki Hiireilyä ja vanhan toistoa. Mielikuvitusta on käytetty niissä aika reippaasti, ja toisaalta ihan liian vähän. Ja turhaa luettelointia on paljon. Mutta minkäs teet, jos se kerta edistää mielenterveyttä. Hauskaa se on joka tapauksessa. Sen myönnän. Kunhan jättää puolet materiaalista käyttämättä ja antaa kuuntelijoille itse mahdollisuuden pohtia asioita ja elämää yleensä. Mutta tällaiseen kuluu liikaa vapaa aikaa. Se on kaikki pois kirjoittamisesta, filosofiasta, urheilusta, pitkistä kävelyretkistä, perheeltä, matkustelusta ja kaikesta muusta kivasta.

Piti vielä sanoa, että negatiivinen vapaa tahto (N) on haluamista ja oman intentioiden ymmärtämistä. Se on ymmärrystä siitä, että olemme erillisiä ihmisiä - yksilöitä - omine arvoinemme. Intentio on tässä mielessä jännä sana, koska se tarkoittaa nimenomaa pyrkimistä. Jos elämässä on vain yksi pyrkimys, kuten jotkut oudosti väittävät, niin kyllä se elämä varmasti aika ankeaa on. Jatkuva onnellisuuden (onnellisuuden tunteen eli tyytyväisyyden) tavoittelu sulkee luultavasti pois jotakin sellaista, jonka voisi tavoittaa vasta kun haastaisi itseään, ja mikä löytyy ns "epätyydyttävällä tavalla". Tekopyhimmät julistavat asemoituneensa onnellisuuteen tietämättä edes mistä puhuvat. Vapauden tavoittelu voi olla sitä, että tekee sitä mitä nauttii, ei sitä millä luulee saavuttavansa vapauden (esim taloudellinen riippumattomuus). Jos oppii erittelemään ympäröiviä pyrkimyksiä (uskokaa minua, niitä on paljon ja monet niistä ovat hyviä), niin elämän inhimilliset rikkaudet avautuvat. Maailma kuuluu niille jotka haluavat, vaikka jotkut halut ovatkin vääriä tai vähintäänkin epäilyttäviä. Mutta on myös paljon hyviä ja rakentavia haluja. Joten se siitä keskustelusta.

Rauha on myös yksi outo päämäärä. En tajua sitä. Rauhan tulisi olla työkalu. Jos menet teboiliin kahville, niin siihen täytyy olla joku syynsä. Kuten halu. Haluan juoda kahvini rauhassa ja hyvässä porukassa - vaikka sitten teboililla. Mutta jos menet teboiliin tavoitteena luoda rauha, niin sitten voi kyllä kysyä itseltään: olenko pelkkä asemaa tavoitteleva pyrkyri? Ei välttämättä. Mutta voin olla.