Vasemmiston ajattelua - mieli ja sen metkut

Tutkijan työ on viheliäistä. Heti kun joku sanoo tutkivansa jotakin, niin suhtautuminen tutkittavaan asiaan muuttuu.

Ilmiö on kärjistettynä seuraavanlainen:

jos terveydenhoitaja kysyy alkoholinkäytöstä, alkoholinkäyttöä usein vähätellään. Jos moderni tutkija kysyy onnellisuudesta, onnellisuutta usein paisutellaan.

Kun työterveydenhoitaja sanoo: "seuraavaksi tutkin sinun alkoholinkäyttöäsi" on puolustusmekanismin syytä kytkeytyä päälle. Nimittäin sitä työterveydenhoitaja myös tutkii. Se on hänen tehtävänsä. Älä ole naiivi vastauksessasi. Jos juot paljon, olet riski työnantajallesi, ja on viisautta ajatella ensin itseään. Mitä siis kerrot työterveydenhoitajalle?

Ideaalisuus:

Emme ole ideaaleja ihmisiä. Emme ole sitä mitä haluaisimme olla. Emmekä ole edes niin hyviä kuin luulemme olevamme. Jos työelämän kilpailu on kovaa, ja pärjääminen korkeatasoista, valehtelemme asioista herkästi omaksi eduksemme. Samassa mielessä myös markkinointi on tosielämää rikastuttavaa runoutta: se on hyvien puolien paisuttelua superlatiivejä hyödyntäen. Se houkuttavuuden lisäämistä.

Sivukorvalla havaittu elämä kuitenkin kertoo maailmasta enemmän ja täsmällisempää tarinaa, kuin kankeasti mitattu empiria. Tätä voi pohtia niin, että pelkkä kielellinen ilmaisu paljastaa sen, millaisia käsityksiä maailmasta luomme. Superlatiivit kielivät kyvyistämme draamaan, kun taas perfektien ja imperfektien täsmällisyys kyvyistämme analyysiin.

Dramaattisesti kuvailtu elämä on erilaista kuin analyyttisesti havaittu elämä. Ei välttämättä parempaa tai huonompaa. Molemmilla näkökulmilla on hyvät ja huonot puolensa. Draamavetoinen päättely pärjää markkinoinnissa. Analyyttinen taas hallinnossa.

Se mitä päämme sisällä tapahtuu, ja millaista käsitystä maailmasta luomme, on siis persoonallista. Ihmissuhteet vaativat draamantajua. Empiria taas numerotulkintaa. Empiria - kuten tiede yleensä - ei paljasta millainen elämämme voisi olla. Siihen tarvitsemme draamantajuamme. Laskelmoitua mielikuvittelua.

Toisin sanoen kaupalliset- ja ihmissuhdemarkkinat ovat täynnä sellaista ideaalia, mihin analyyttinen mieli ei kykene. Asiat eivät nimittäin näyttäydy samaan aikaan draaman sekä analyysin pelisäännöillä.

Elon markkinointi

Muistan elävästi, kun kuulin vahingossa kahden lampurin puhelinkeskustelun. He juttelivat kunnioittavaan sävyyn susista. Tilanteen autenttisuus paljasti sen, että heidän narratiivinsa oli monella tapaa erilainen mitä mediassa kerrotaan. Tarinan opetus: maailmassa vaikuttavat mediaakin suuremmat voimat. Ihmiset ihan oikeasti keskustelevat keskenään, ja käsittävät maailmaa persoonallisesti. Ei ole olemassa mitään yhtä tieteellistä totuutta, vaan paremminkin miljardeittain erilaisia narratiiveja. Tätä kutsutaan sosiaaliseksi struktuuriksi. Sen moraalinen järjestelmä on vaikea.

Sanotaan, että sodan ensimmäinen uhri on totuus, mutta maailman moniselitteisen luonteen vuoksi on viisaampaa ajatella: sodan ensimmäinen uhri on moniselitteisyys. Paisuttelua ja suoranaista valhetta on tarjolla markkinoinnin kentillä runsaasti koko ajan, mutta sodan myötä siitä tulee yhä keskitetympää. Sota synnyttää aina myös sensuurin, jonka kautta pyritään saamaan suuren yleisön ajattelua yhtenäisemmäksi. Tämä on hyvä ymmärtää etenkin nyt, kun sotapropaganda on arkipäivää. Millaista ajattelua meille syötetään maailmasta? Se on oikeasti hyvä ja vaikea kysymys esittää.

Markkinointi moraalisesti

Yksi esimerkki sosiaalisesta struktuurista löytyy iltapäivälööpeissä pyörineestä tutkimuksesta, jossa kysyttiin: lisäävätkö lemmikit hyvinvointiamme? Tutkijan vastaus oli ei. Mutta onko se ei?

Tavallinen lukija käsittää hyvinvoinnin eri tavoin mitä täsmällisiä hyvinvoinnin mittareita painottava tutkija käsittää. Kunkin vastaus on väistämättä ristiriitainen - aina. Kukaan ei ole edes eniten oikeassa. On vain eri narratiivit.

Ikävä kyllä tänään asioita tulkitaan niin ahdasmielisesti ja jäykästi, että henkilökohtaista ajattelua jopa väheksytään, ja sen merkitystä jokapäiväiseen elämäämme häivytetään. Esimerkkinä sosiaalipsykologi Emilia Kujalan usein käyttämä fraasi "mielen valeuutisista". Mielen valeuutisen pitäisi kuvastaa ajatuksen petollisuutta suhteessa todellisuuteen. Sen mukaan ajatus olisi samaan aikaan sekä totta että valetta. Mutta miten ajatukset muka siihen kykenee?

Fraasi väittää, että todellisuus lopulta voittaisi ajattelun. Siksi omia ajatuksia ei paranisi ottaa liian tosissaan, vaan enemmänkin pitäisi havaita niitä asioita, jotka ovat "totta". Samasta syystä fraasi on myös psykoottinen, ikään kuin olisi olemassa vain "yksiselitteinen totuus", josta nuo "valeajatukset" kumpuaisivat. Toisin sanoen mielen valeuutinen on kaksiteräinen tulkinta. Vale vaatii totuuden ollakseen olemassa. Mutta mikä on totuus? Sitä empiria ei kerro.

Mielen valeuutinen on siis vale vain siksi, että se väittää itse itselleen olevansa vale. Siinä on itsepetoksen mahdollisuus. Sekä hyvässä että pahassa.

Valeuutisen erittely on kuitenkin hyvä tehdä, mutta totuutta ei parane ammentaa empiriasta, paitsi jos haluaa pysyä naiivina ja persoonattomana. Kokemuksellisuus tarjoaa ajatteluun syvyyttä ja siten myös tasoja. Kokemuksen myötä ok seksistä tulee hyvää seksiä ja lopulta huippuseksiä. Syntyy tausta mitä vasten punnita. Seksin tasoista ei tarvitse lukea empiirisistä tutkimuksista.

Ajatus on aina todellinen, mutta sen arvo on kyseenalainen. Ihminen voi esimerkiksi olla kaunis ja ruma samaan aikaan. Karu maisema voi olla KAunis ja RUma samaan aikaan, sanottiinpa siitä mitä tahansa. Näitä on toki vaikea todistaa muille. Joskus on vaikeaa todistaa kumppanille, että hän on kaunis. Joskus on vaikea uskoa, että itsessä piilee kauneutta. Sama pätee kaikenlaiseen rumuuteen. Omaa rumuutta ei vain ole hyödyllistä markkinoida samassa mielessä mitä kauneutta. Eli millainen ajattelu on arvokasta? Se on hyvä kysymys esittää.

Markkinoimme muille omaa ideaaliamme siitä yksinkertaisesta syystä, että ideaali on hyödyllistä. Jos se ei olisi hyödyllistä, se ei olisi myöskään ideaalia. Ideaaliin nimittäin kuuluu hyvä, oikea ja hyödyllinen.

"Mielen valeuutinen" on jotakin, joka flirttailee ideaalin kanssa olematta kuitenkaan sitä.

Moniselitteisyyden vaikutukset

Moniselitteisyydentajun puute näkyy siinä, että esimerkiksi hyvinvoinnin tulisi tarkoitettava samaa mitä tutkija tutkimukseltaan vaatii. Lemmikki ei enää saisi luoda hyvinvointia, koska näin tutkija väittää. Älä siis markkinoi lemmikkejä hyvinvoinnin edistäjänä, koska se on empiirisestä näkökulmasta valhe. Tässä kohtaa onkin hyvä havaita, kuinka voimakkaasti kaupalliset voimat vellovat näissä argumenteissa. Tutkijat luovat narratiivia, että esimerkiksi köyhällä ei saisi olla koiraa, koska se on väärin koiran hyvinvointia kohtaan. Kaikki vain kärsisivät köyhän koirasta. Siitä kärsisi köyhä, siitä kärsisi koira, ja siitä kärsisi oikeamielinen tutkija. Mutta onko asia kuitenkaan niin yksiselitteinen?

Millaiset odotukset ja vaatimukset meillä liittyy tänään hyvinvointiin? Entä millaista keskustelua "köyhät" keskenään oikeasti käyvät? Niitä tarinoita on varmasti miljardeja, eivätkä ne välttämättä rimmaa median tarjoaman narratiivin kanssa. Voiko köyhän koira hyvin? Onko köyhä onnellinen? Mene ja tiedä. Hyvinvointi on filosofisessa mielessä laajempi kysymys, kuin empiirisesti esitettynä.

Ahtaimmillaan hyvinvoinnin empiria punnitaan yhden sapluunan kautta, eli keskiluokkaista elämäntapaa vasten, ja samalla määritellään yksilön puolesta se, mikä on hyvää, mikä oikeaa, ja mikä hyödyllistä. Tutkija käytännössä sanelevat moraalisella kielenkäytöllään sen, mitä köyhät saisivat ajatella asioista, ja mitä eivät. Kaikenlainen vihaaminen on näiden narratiivien mielestä usein pahasta.

Tai sitten tutkija ei sano koskaan mitään persoonallista, koska hänellä ei edes ole persoonaa. On vain tutkijan maine.

Tai ehkä tutkijat vihjailevat köyhälle sen, millainen moraalinen kanta olisi viisasta ja hyödyllistä ottaa. Muu ajattelu voidaan laittaan "mielen valeuutisten" piikkiin. Köyhän on siis pakko olla paha ihminen, jos hän haluaa koiran. Ja jos köyhä sitten ajattelee olevansa paha ihminen, koska hänellä on se koira, ei se tutkijan mukaan olisi mielen valeuutinen, vaan kylmä fakta.

Syntyy siis totuus ja sen rinnalle vale. Paha köyhä ei saa haluta koiraa, koska silloin hän olisi paha ihminen, vaan hänen tulisi kiltisti käydä jonkinlainen työnvälitystoimiston tarjoama ihmisyys-kurssi ollakseen tulevaisuudessa yhtä oikeamielinen kuin tutkija.

Yksi syy miksi fanitan Emilia Kujalaa on nimenomaa se, että hän tuntuu näkevän tämän ristiriidan älyllisellä tasolla. Hän ymmärtää elämän ironisen luonteen. Vale vaatii rinnalleen totuuden, ja käsitys totuudesta syntyy sosiaalisen struktuurin myötä, mikä voi olla vale.

Emilia on oikeassa ruotiessaan mediaa, mutta hänen käsityksensä kapitalismista on hakoteillä. Enemmänkin tulisi ruotia porvarillista moraalia, joka on pesiytynyt pysyvästi myös korkeakoulutettuun vasemmistoon. Yrittäjät eivät nimittäin ole tämän maan ongelma, vaan tapa millä asiat hoidetaan.

Mitä olemme

Keskiluokkaisen narratiivin mielestä köyhä on aina tyhmä, koska hän ei ole kuin keskiluokkainen. Heille viisauden narratiivi on käytännössä sama kuin kategorinen käsky: "ole kiltti ja harmiton muille". Se on vähän kuin: "ole hyvä ja reipas työmies, niin saat taivaspaikan". Heille älykkyyttä ei ole olemassa, koska ihmisille tulee siitä paha mieli. Kaikki ovat vain tylsämielisesti samanlaisia. Mutta oikeasti kaikki eivät ole samanlaisia. Ja se myös näkyy. Esimerkiksi uhriutumisherkkyys on erilaista, kuin myös se, millä mittapuulla olemme olosuhteiden uhreja.

Toisaalta eipä se keskiverto yksilökään tee paljoa ajattelunsa kehittämiseksi, jos ostaa kiltisti kaiken mitä hänelle syötetään. Ratkaisuja elämän vaikeuksiin etsitään rahasta, tutkinnoista, iltapäivälehdistä ja selfhelp-oppaista. Paitsi että tänään odotetaan ratkaisuja heiltä, jotka haluavat tuhota rahan, tutkinnot, selfhelppaajat, kapitalistit ja vasemmiston. Toisin sanoen etsitään enemmänkin syyllistä kuin syitä, ja sitten se halutaan tuhota. Tätä sisarkateutta luullaan somessa rakkaudeksi. Äly ei enää erittele asioita käsitteellisesti täsmällisesti punnittaviksi todennäköisyyksiksi, vaan ihminen hukkuu numerosokeudessaan yhden narratiivin virtaan - ja haluaa tunnekuohussa tuhota vihollisensa. Tämä näkyy siinä, että tunteistakin on jo tehty paha ja vaarallinen juttu

Maailmaa, planeettaa ja kanssaihmisiä rakastetaan nykyisin niin paljon ja älykkäästi, ettei kukaan vaivaudu edes pohtimaan mitä omalla rakkaudellaan tavoittelee. Rinnassa on vain jokin mystinen opastava polte, ja suu käy kun kalalla. Se kai riittää olemaan se kadehdittava rakkauden someairut. Halutaan olla organisoimaton äänekäs mieli, joka on eniten viisas, rakastava ja onnellinen - eikä edes tiedä mistä kilpaillaan ja kenen kanssa. Riittää että tykkäyksiä ja seuraajia on paljon. Silloin on "muita parempi".

Polyamorian kirkkain tähti on alistuva itseellinen voimahahmo, joka asettaa rajansa johonkin mystiseen, mistä kukaan ei tunnu tietävän mitään. Naidaan vain isossa porukassa nyt kun siihen vihdoin on yleistä hyväksyntää, mutta jätetään kertomatta niistä henkilökohtaisista sydänsuruista, koska rakkaus ei kuulemma ole muuta kuin tiedettä ja neurobiologiaa.

Masennus taas on jotakin mystistä ja ylevää - tavoittelemisen arvoista kurjuutta - joka vihdoin paljastaisi sen, kuinka huonoja ja itsekkäitä ihmiset ympärillämme ovat.

Mutta oikeasti todellista masennusta on olemassa, ja se on kaikin puolin kamalaa ja epätoivottavaa.

Tai ehkä olemme se cool-hahmo, joka nököttää jossakin nurkassa omassa yksinäisessä ylhäisyydessään, naiivina ja kokemattomana kuten aina, emmekä saavuta itsellemme mitään. Emme edes irtosuhteita tai hyväntekijän statusta. Krooninen halveksunta katseesta paljastaa syvän pettymyksemme siitä, että elämän parhaat ilmaiset asiat eivät tulekkaan itsestään kotiovelle asti, vaan että niiden eteen täytyy ponnistella. Monesti henkisesti. Ja turhan usein se sattuu kivuliaasti.

Alkoholia mystisyyden lääkkeeksi

Muistan kun olin noin 25-vuotias. Yritin ensimmäistä kertaa olla vuoden juomatta. Tein asiasta juhlallisen lupauksen. Tarinan mukaan epäonnistuin jo seuraavana päivänä. En ole varma menikö juttu ihan niin, mutta näin puhutaan. Tällaiset alkoholin ympärillä käydyt keskustelut onnistumisista ja epäonnistumisista ovat valtaosin dramaattisia - etenkin alkoholistipiireissä. Yksi lupaa olla juomatta, sitten hän epäonnistuu, sitten sille nauretaan hyvän- tai pahantahtoisesti riippuen ystävien laadusta.

Nyt jälkikäteen naureskelen itsekin asialle. Kenelläkään lähipiirissäni ei ollut älyllistä käsitystä siitä minkälaisten asioiden kanssa kävin taistelua. Ei edes itselläni. Siinä onkin tiivistettynä vapaan tahdon ongelma: mistä tahtomme olisi vapaa, ja mihin se olisi vapaa? Löydämmekö kulloinkin oikean taistelun? Tapahtuuko läpimurto? Mitä olisin edes voinut tavoittaa raittiudellani, ja millä hiton keinoilla olisin siihen kyennyt? Mistä olisin voinut ammentaa sen selväpäisen ilon, mitä minulla on nyt? Tiedän vain sen, että silloiset todennäköisyyteni olivat häviävän pienet. Nyt kun tiedän minkälaiset puitteet raittiuteen vaaditaan, todennäköisyydet onnistumiseen ovat paljon korkeammalla.

Alkoholi toi elämääni iloa ja riemua. Se on tuonut sitä aina. Ja luultavasti toisi edelleenkin. Ainakin vielä...

Teen tänään asioita enemmän oikein kuin ennen, ja se tuntuu hyvältä. Sitä on viisaus.

Eilen hautasin oman äitini. Yhdessä kirjeessä hän vannoi isälle pysyvänsä raittiina, koska elämä olisi sen arvoista. Äidin sairaus oli lopulta juhlallisia lupauksia suurempi. Rakas äitini ei toipunut enää uusiutuneesta syövästä. Näin katseesta kun hän hiipui hiljaa pois. Alkoholismissa ja syövässä on yhteistä se, että juhlallinen lupaus ja tahdonvoima eivät yksin riitä. Tarvitaan oikeanlaista hoitoa. Mistä sitä saa?

Valtaosa ymmärtää etteivät he ole syöpälääkäreitä, joten he luottavat lääkäreihin ja tutkijoihin syövän hoidossa. Silti moni uskoo ymmärtävänsä mielen ja addiktioiden päälle, ihan vain siksi, että he itsekin sattuvat ajattelemaan.

Ikävä kyllä turhan monesti induktiivinen ja deduktiinen ajattelu sekoittuvat keskenään. Erilaisia ajattelunmuotoja ei osata havaita ja eritellä toisistaan. Asioita yleistetään ihan liian herkästi, ja kun väärää päättelyä pitäisi eliminoida pois, karsitaankin asioita, jotka itseasiassa toimivat. Toisin sanoen meistä tulee herkästi tarpeettoman askeettisia, koska pelkäämme vääriä asioita. Emme välttämättä luota ajatuksiemme viesteihin, koska pidämme niitä "valeuutisina". Yritämme raitistua, koska haluamme päästä jostakin eroon. Samalla luovumme ehkä liian paljosta. Yleistykset eivät välttämättä tarjoa hyvää elämää.

Raittiudella saa myös tavoitella jotakin. Haluaminen on etenkin toipumismuotona aavistuksen rikastuttavampi. Voimme rakentaa silloin ylöspäin. Riskinä on, että meistä tulee kuin ilmapalloja: lyhistymme, jos joku ei puhalla meitä täyteen ryhtiä. Kaipaamme jatkuvaa tunnustusta.

Parasta hoitotulosta indikoi kasvava itsetuntemus: silloin ajatukset rimmaavat sen kanssa, miltä ympäristö tosiasiassa tuntuu.

Luotamme liikaa omaan perstuntumaan tilanteissa, jossa pitäisi olla pitkällä tähtäimellä analyyttinen. Se on jännä ilmiö. Saatamme uskoa voivamme auttaa toista juomisen kanssa, vaikka juomisen seuraukset olisivat toistuvasti kiistattomat - juomisesta ei vain pääse irti. Samat kehät toistuvat, eikä mitään uutta pääse muodostumaan. Vain tarina ja selitykset juomisen ympärillä muuttuvat, mutta outoa kyllä, pysyvät silti samoina.

Monet ovat myös tunneherkkiä alkoholinkäytöstään. Kaikki kommentointi tuntuu heistä asiattomalta kritiikiltä. Tämä näkyy juomisnarratiivin kompensoimisena: kerrotaan sellaista tarinaa, että alkoholi on sosiaalisesti hyväksyttävää, mutta sen kommentointi olisi moraalisesti epäilyttävää. Syntyy oman elämänsä sankareita, jotka "eivät halua moralisoida muiden juomista". Tämä silti, vaikka moni juoppo ryyppää itsensä näkyvästi hävettävään ja saamattomaan tilaan. Pistävän älykkäistä tulee ällistyttävän typerryttävä.

Silti juomisesta pääsee irti. Addiktion kehät eivät ole ikuisia, vaikka liipasinherkkyys niissä säilyykin. Keskustelin asiasta kahvilla emer.prof. Timo Airaksisen kanssa. Hän pohti, onko addiktioissa kyse halusta vai erityisestä halusta. Olen nyt itsekin miettinyt samaa. Tulen vielä syventymään aiheeseen filosofisessa mielessä. Yksi filosofian tieteellinen muoto onkin käsitteellisten yhteyksien loogista erittelyä.

Vuosien myötä meikäläisestä on muovautunut aikamoinen kusipää suhteessa päihdesairauksiin. Raitistuin itse todella kivuttomasti. Juomisestani ei jäänyt mitään mediaseksikästä dramaattista toipumistarinaa. En pidä kaikista raitistuneista ihmisistä, ihan vain siksi, että he käyttäytyivät minua kohtaan kusipäisesti. Pohdin asiaa niin, että olen mieluumin itse kusipää näille vanhoille parruille, ihan vain koska siltä minusta tuntuu, ja kannustan puolestani heitä, jotka taistelevat asioiden kanssa ymmärtämättä mistä vihollinen edes iskee. Se on mielestäni viisaampaa, kuin pelkän yhden suuren samaistuttavan julkisen narratiivin luominen, joka voi itseasiassa johdattaa myös harhateille.