Viisaat tuomarit ja identiteetti
20.07.2024
Milloin hiusraja on tarpeeksi vetäytynyt, että henkilön voi tuomita kaljuksi?
Tuomarina oleminen on kovaa duunia. Sitä voi kysyä itseltään, miten asettaa selkeät rajaviivat asioille, ja samalla perustella niiden olevan tietyllä tavalla (myös yhteisesti)?
Kalju on kalju, se on helppo nähdä, mutta välimaastoakin on. Maailma on moniselitteinen paikka, eikä pelkästään käsitteellisesti, kuten kalju, kaljumpi, kaljuin, (tai ihan vain vähätukkainen), vaan myös esteettisesti, kokemuksellisesti ja tulkinnallisesti.
Jokaisessa meissä asuu hiusrajan määrittelevä tuomari, mutta myös hyvän ja pahan määrittelevä narsistinen tuomari. Narsistinen siksi, että asiat nimenomaa ovat vain omaa tulkintaa, vaikka muut olisivatkin kanssamme samaa mieltä.
Mitä on narsismi?
Lyhyesti: on selvä, että ihminen pitää eniten siitä peilikuvasta, minkä kanssa hän tulee parhaiten toimeen. Sitä on myös tasapainossa oleva narsismi. Se on sisäisen syyttäjän ja sisäisen tuomarin harmonista elämää. Silloin oma itse, oma identiteetti ja oma toiminta saavat itse itseltään oikeudenmukaisen tuomion. Käytännössä: hyvässä narsisimissa tuomitsemme itsemme hyviksi silloin, kun toimimme oikein. Muiden ei tarvitse kannatella meidän päätöksiämme, vaan olemme itse niihin luontaisen tyytyväisiä.
Kaikki eivät pidä kaljuista ihmisistä, eivätkä kaikki pidä hiuksista. Tätä on rehellisyys. Mikään kosminen moraali ei päätä sitä, millaista totuutta ihmisistä milloinkin pulppuaa - ja millä tavoin. Nuoret ovat usein enemmän pintaherkkiä kuin vanhemmat. Turha näitä on silleensä tuomita. Ne vain ovat näin. Joskus pinnalliset asiat sattuu.
Nykyinen tuomarointi keskittyy paljolti seksuaalisuuteen ja joissain tapauksissa myös sukupuoli-identiteettiin. Monelle hyvyys merkitsee sitä, ettei ota osaa tai kantaa koko keskusteluun. Toiselle hyvyys näyttäytyy vaatimuksena: "tähän asiaan sinun täytyy nimenomaa ottaa kantaa."
Itse kuulun näistä kahdesta ensimmäiseen ryhmään.
Mielestäni identiteetti rakentuu ensisijaisesti sen kautta mitä teemme. Jos ihminen ei kirjoita mitään, hän ei voi olla kirjoittaja. Kirjailijaksi pääsee vasta, kun on kirjoittanut kirjan. Ja tämä on myös mielestäni se syy, miksi sisäistä kutsua ja sen vaatimuksia tulisi nimenomaa kuunnella. Eli kysyä itseltään: mihin koen vetoa? Ei se kerralla ratkea. Vasta kirjoittaessaan tietää, haluaako oikeasti kirjailijaksi.
Samoin jos on mies, ja omaan miehisyyteen liittyy sisäisiä vaatimuksia, niin se on enemmänkin kokemuskysymys, kuin abstrakti asia. Kun abstraktitasolla ilmenee häiriöitä, tarvitaan terapiaa. Abstraktitason häiriö voisi olla sellainen, että ihminen uskoo olevansa suuri kirjailija, vaikka ei ole kirjoittanut yhtäkään kirjaa. Lääketieteessä tällaisesta puhutaan psykoosina. Lievempänä se on harhaluuloisuutta.
Huomioitavaa on, että olemme aina hieman harhaluuloisia toisiamme kohtaan. Mitä enemmän epärehellisyyttä, sitä enemmän harhaluuloja. Mainokset tarjoavat enemmän harhakuvia verrattuna vaikkapa ilmoituksiin. Runsas draama luo psykologista harhaa.
Tiedän kyllä että toiset näkevät identiteetin päinvastoin: ensin unelmoidaan olevamme suuria kirjailijoita, ja sitten naps, unelmat käyvätkin toteen. Jos tulee toimeen tällaisen mallin kanssa, ok. Riskinä vain on grandioottinen mieli ja lukuisat pettymykset. Mielisairaalassa olen näihin hoidettaviin törmännyt.
Pitäisikö ihminen tuomita joksikin tietyksi pelkkää dataa hyödyntäen, eli epäinhimillisiin syihin, ulkoisiin abstrakteihin tulkintastruktuureihin, kuten diagnostiikkaan vedoten? Vai tuleeko meidän tuomita toinen omaa inhimillistä viisautta soveltaen, ensisijaisesti omaan sisimpäämme katsoen, ja sisäinen oikeudentaju löytäen? Onko ihminen muutakin kuin diagnoosinsa tai ammattikuntansa? Tämä on asia, minkä kanssa moni kipuilee. Kenelle tarjoaisi tietoa, kenelle tuomiota, kenelle armoa, kenelle tätä kaikkea? Kuka armahtaisi Paavin? Missä sfääreissä keskusteluyhteytemme pyörii? Minkälaisista asioista osaamme ja uskallamme puhua?
Monelle on selviö, etteivät yhteiskunnalliset instituutiot saa turvautua pelkästään diktatuuriseen inhimillisyyteen, eli yksilön sisälle rakentuneeseen viisauteen/typeryyteen. Siksi tarvitaan yhteisiä pelisääntöjä - lakikirjaa. Huono vain, että tämä mahdollistaa senkin, että moni vallan rakastaja, etenkin älyllisen vallan rakastaja, haalii tietoa, ja pyrkii voittamaan tiedollaan jonkun toisen tiedon. Ironia piilee siinä, että yksilön totuus ei lopultakaan voita paljon mitään. Tarvitaan myös kansan enemmistö hyväksymään samainen tieto, jolloin syntyy valtavirran omia tulkintoja (empiria), ja samalla valtavirran oikeudentaju, minkä päälle demokratiakin rakentuu, ja minkä kautta tieto haalitaan. Silloin on riski, että paljon hyvää vedetään vessanpöntöstä alas ilman että asiaa tajutaan edes filosofisesti kyseenalaistaa. Alkoholi kielletään parin juopon takia, hyvä huumori kielletään parin huumorintajuttoman takia, ja hyvä ruoka kielletään parin kohtuuttoman syöpön takia. Samalla vedotaan kaikenlaiseen terveystietoon ja muuhun saivarteluun, ikään kuin suojellakseen "hölmöä" ja "heikkoa" kansaa.
Tämä näkyy pienoiskoossa meillä kotonakin: jos emäntä tuomitsee minut suklaansyönnistä, on minun tehtäväni arvioida, syönkö oikeasti liikaa suklaata? Tekeekö suklaa minulle enää hyvää? Mielestäni arviointini tulee olla kokonaisvaltainen, ja huomioida myös naisystäväni (huom. Terveydenhoitajan!) reaktio ja toive. Jos en tunnusta syyllisyyttäni, eli jos en syyllisty asiasta, jatkan suklaansyöntiäni. Jos lopetan suklaansyönnin, olen ikään kuin tuomittu lopettamaan suklaansyöntini.
Kysymys kuuluukin: jos lopetin suklaansyönnin, lopetinko sen naisystäväni antaman tuomion vai tunnustamani syyllisyyden takia? Se on oleellinen kysymys. Jos ei ikinä koe syyllisyyttä mistään, sitä saattaa syödä kaikki maailman suklaat ja oksennus lentää. Muija vaihtuu toiseen ja syyttömän sirkus jatkuu. Lopputuloksista ei piitata. Toisaalta asioista saattaa kokea myös kohtuutonta syyllisyyttä, jolloin oma syyllisyydentunto tuhoaa kaiken suklaansyönnistä syntyvän hyvän.
Summa summarum: hyvällä on paikkansa meidän elämässä. Sitä tulee osata varjella muiden narsistiselta tuomaroinnilta ja omalta väärältä syyllisyydentunnolta. Tämä on osa omaa narsistista peiliinkatsomista.
Tuomaripeli, eli pitäisikö jokin asia sallia vai ei - eli missä menee rajanvedot esimerkiksi oikeanlaisessa suklaansyönnissä, on vaikeaa puuhaa. Se on myös narsistista puuhaa, mutta kuten sanottu, toiset tulevat paremmin toimeen peilikuvansa kanssa kun toiset. Tässä mielessä on hyvä olla perillä siitä, millaisia narsistisia elementtejä itsessä ja muissa ruokkii.. Kuinka suuria kirjailijoita me oikeasti olemme?
..ja toisaalta, ruokkiiko niitä ollenkaan? Nimittäin olisi sekin ikävä asia, jos kukaan ei pystyisi ikinä katsomaan itseään peilistä, ja sanomaan olevansa jotakin. Silloin yhteiskunta on painottanut vain halvan moralistisia asioita. Syyttävä tuomio annetaan vain pintakuvan, kuten tiedon tai trendin - ei siis syvemmän inhimillisyyden - kautta.
Kukaan ei ole täydellinen kirjailija, tai mies, tai nainen, tai vaihtoehtoisesti: täydellisyys täydentyy hissukseen, asioita tekemällä.