Ylioptimismi ja muut typerät suhtautumiset

Eri asia onkin, onko nämä "julistukset" millään tavoin relevantteja, tai voiko niistä indikoida yhtään mitään. Elämä kun harvoin sujuu mitenkään loogisen ennakoitavasti, vähiten kissoilla ja vauvoilla.

Jos joku nyt välttämättä haluaa tutkia vauvojen älykkyyksiä tai viisauksia, niin siitä vaan. Joku naiivisti ajatteleva voisi todeta, että tällaiset tutkimukset tehdään vain ja ainoastaan paremman huomisen luomiseksi, esimerkiksi eri häiriöiden ja sairauksien toteamiseksi, mutta de facto keltainen lehdistö yhdessä rahamaailman kanssa leipoo sinänsä hyvää tarkoittavista tutkimuksista jotakin ihan muuta, jotakin sensaatiomaista ja "suurta", ja sen sirkuksen ympärillä tosiasiallinen elämä ja kaikenlaiset käsitykset sitten pyöriikin.

Kansa rakastaa draamaa, totuus on tylsää. Kaikki tunteellinen on syvästi tykättyä.

Itse mietin, että moni vauva on viisaampi kuin moni juoppo - vauva nimittäin tajuaa syödäkkin välillä. Tieteessä tämä argumentti tuskin pärjäisi, mutta tosielämässä sillä on syvyyttä.

Näen, että kaikenlaisen viisauden vastakohtana on typeryys. Jos joku nyt julistaa olevansa viisas, siitä ei voi vielä indikoida, toimiiko henkilö mitenkään viisaasti tai typerästi. Julistukset itsessään tulee osata erottaa henkilön toiminnasta, eli tarkastella, miten puheet täsmäävät tekoihin ja toisin päin. Meistä kukin osaa erotella julistukset teoista, mutta vain sillä viisaudella ja typeryydellä, mitä meillä on käytettävissämme.

On inhimillistä olla molempia: viisas ja typerä. Joten voihan sitä yhtä hyvin julistaa olevansa viisaskin. Tai sitten vain hiljaisessa mielessään kirota omaa typeryyttään. Vai onko näitä määreitä edes olemassa, ilman varsinaisia tekoja?

Tuntuisi jotenkin hassulta, jos viisaus tai typeryys olisi jotenkin ihmistä määrittelevä asia. Itse näen, että kyseessä on tilannesidonnainen juttu. Täytyy oikeasti tehdä jotakin viisasta tai typerää ollakseen viisas tai typerä. Julistukset tai syyttelyt eivät yksin riitä, vaikka onkin olemassa viisaita julistuksia, ja typeriä syytöksiä.

Yksi ajattelee ajattelunsa menevän "yli" vain siksi, että hänen pohdintansa ei tuota mielihyvää. Ehkä hän on hedonisti. Toiselle yliajattelu tarkoittaa epätäsmällistä toimintaa, eli väärää arviointia. Ehkä hän on perfektionisti. Kolmas voi olla ikävissä mietteissään pitkiäkin aikoja ja luoda silti edistyksellistä toimintaa. Ehkä hän on masentunut.

Mitä on siis esimerkiksi ylioptimismi? Pettymistä? Vai sitä, että ennustamaan kykenemätön ihminen epäonnistuu ennusteissaan? Sehän olisi vain normaalia.

Miellämme itseämme hedonisteiksi, perfektionisteiksi, masentuneiksi ja ylioptimisteiksi siksi, että ajattelu on tosiasiallisesti toimintaa, ja tämän toiminnan sivutuotteena tulemme määritelleeksi myös itsemme. Emme kuitenkaan voi ennustaa, olemmeko oman määritelmämme tulosta enää huomenna. Kuinka nopeasti viisas tunteekaan olonsa typeräksi ja toisin päin. Tämä on elämän outoa virtaa. Eilen hedonisti, tänään masentunut, huomenna ylioptimisti.

Tiede on todennäköisyyksien kanssa pelaamista. Silloin pyritään mahdollisimman täsmällisiin lopputuloksiin ja ennakointeihin, mutta elämä ja maailmankuvat eivät sinänsä ole mitenkään täsmällisesti ennustettavissa, joten se siitä. On vain viitteitä ja mahdollisuuksia, ehkä empiriaakin. Ei silti perehdytä nyt matematiikkaan.

Yhtenä päivänä sitä toivoo oman kumppaninsa jakavan ne painavat asiat, koska jaettu taakka on vain puolikas taakka, ja kun molemmilla on hyvä olla, niin arkikin luistaa. Toisena päivänä sitä aistii, että nyt ei jaksaisi mitään ylimääräistä kuormaa, ei omaa eikä kumppanin. Sitä haluaa vain olla. Filosofisessa mielessä on työlästä määritellä esimerkiksi sitä, mikä milloinkin on itsekästä, ja mistä syystä. Siispä edes sisäiset syy- ja seuraussuhteet eivät aina toimi. Ratkaisukeskeisyys ei ole aina eduksi. Joskus hiljaisuus riittää helpotukseen.

Ihmisen äly on kuin lihas. Sitä ei parane liikaa veltostuttaa, mutta ei myöskään ylirasittaa. Ajattelulla ja ajattelemattomuudella on merkittävää vaikutusta arkeemme ja jopa jaksamiseen.

"Hyvä olo" tai "henkilökohtainen onnellisuus" ei yksin tee meistä viisasta eli vähemmän typerää. Jokainen voi vetää aineita ja pillereitä, ja kokea hurmosta ja onnellisuutta, ja julistaa sitten olevansa poikkeuksellisen viisas, mutta ei tämmöinen kiihkomielinen viisastelu vielä mitään todista. Se on vain omaehtoinen julistus. Yksi muiden joukossa.

"Ryynikänneilyt" harvoin rakentaa oikeita hyvinvoinnin puitteita laajemmalle yleisölle, vaan päinvastoin, liikahedonistinen ote lisää yksilön laiskuutta, tekee älyllisesti säikyksi, ja kasvattaa itsekkyyttä. Ehkä puhutaan jopa narsistisesta haavasta, mikä tarkoittaa sitä, että ihmistä sattuu, kun hänen egonsa saa kolhun. Tässä heikkoudessa ihminen vetäytyy yhä enemmän pilvilinnoihinsa, eikä ota kantaa vaikeisiin juttuihin, kuten hedonisminsa haittoihin. Toisaalta, eihän syvähenkinen Buddhakaan ottanut liiemmin kantaa asioihin istuessaan kuusi vuotta puun alla, vaan tuli lähinnä siihen lopputulokseen, että kohtuus kaikessa - myös viisauksissa ja typeryyksissä. Mutta Buddha olikin hyveellinen.

Kaikki on suhteellista, ja tämä suhteellisuus rakentuu eri mittaustapojen keskiarvoaja vertailemalla. Mielestäni olisi typerää määritellä vauvojen viisauksia ja älykkyyksiä, ihan yhtä lailla, kun mittailla hurmostiloja ja määritellä sen perusteella ihmisen matemaattinen ja kriittinen osaaminen. Asioita voidaan todeta eri arvioinneilla, mutta mitä nekään sitten lopulta todistaa, kun me ihmiset opitaan asioita niin eri tavalla.

Yksilön IQ voi olla hyvinkin korkea, mutta oppimistavat ovat silti persoonallisia, eikä ne aina mene yhteen opetuslautakuntien hankesuunnitteluissa. Persoonaamme muovaa muutenkin lapsuus ja sen kokemukset, jonka vuoksi älykäskin ihminen saattaa luulla olevansa vähemmän älykäs, vaikka syypää olisikin vääristä opetusmetodeista juontuva yleinen inho.

Älykkyyttä ja viisautta ei sovi sekoittaa toisiinsa. Viisaus jalostuu älyn käytöllä.

Ärsyttää, kun jengi uskoo mela pystyssä pelkkään tieteeseen tai henkisyyteen, eikä hahmota siinä välitilassa tapahtuvaa todellista elämää.

Kun arkielämässä tarkastelee ihmisten toimintaa, herää kysymys: "onkohan tuo toiminta ihan viisasta?"

Esimerkiksi kauan sitten kevyenä pakkasaamuna työtoverini liekitti työmaalla kosaanipullonsa pohjaa, koska halusi kaasun kulkevan nopeammin. Lopulta kosaanipullo syttyi tuleen ja oli räjähtää. Kaveri kyllä tunnisti etukäteen tämän riskin, hän oli jopa puhunut siitä ääneen, koska oli käynyt työturvakurssit ja muut, mutta silti hän jatkoi. Ihmisiä on kuollut kosaanipullojen räjähdyksiin, ja siinä hänkin nyt tanssi säikähtäneenä oman kosaanipullonsa ympärillä. Miksi? Tämä ei ole viisasta toimintaa, vaan se on typerää toimintaa. Maailmassa on sellaista mustavalkoisuutta, mistä ei tarvitse jaaritella. Nyt jo eläkkeelle jäänyt työkaverini on haka matematiikassa, hän on omasta mielestään yliajatteleva, ja hänen siviilielämänsä on omien puheidensa mukaan kuralla. Hänen lapsuutensa oli hyvin synkkä. Päättelykykyä miehellä on, vastuunkantoa ei yhtään. Eikä hän kuuntele viisauksia ihmisiltä, jotka tuntuvat hänen omasta mielestään ilonpilaajilta. Mitä tai keitä hän oikein kuuntelee? Jaa'a..

Sitten on työmaita, jossa esimerkiksi kypärä ei suojaa mitään (kuten laatoitustyömaat), mutta niiden käyttö on pakollista, vaikka kesähelteet tekisi niiden käytöstä sietämättömän. Siinä sitten tuskailet ja kiemurtelet liikennejakan päällä vilkkaalla kadulla. Eli ei se työsuojeluviranomaisen hyvä matikkapääkään tarkoita mitään tilannetajuista viisautta, vaikka hän kuinka olisi tietoinen kypärien hyödyistä. Itse sitä täytyy asioita ajatella, vaikka laki ja säädökset painavat päälle.

Kaikenlaiset viisaudet kirkastuu, kun uskaltautuu tunnustamaan typeryyksiä. On inhimillistä olla typerä, mutta toivottavaa se ei silti ole - eikä siis viisasta. Jos haluaa tunnistaa itsestä viisautta - olkoot se sosiaalista viisautta, tilannetajuista viisautta tai itsereflektiivistä viisautta, on tunnistettava myös aihepiiriin sisältyvä typeryyden mahdollisuus. Viisaat ajatukset eivät itsessään tee viisaaksi, kuten ei typerät ajatuksetkaan tee typeräksi. On löydettävä harmoniaa ajattelun ja tekojen välillä. Tämä vaatii kehollisuuden ymmärtämistä.

Pollyanna-syndrooma tarkoittaa ylioptimistista, lähes harhaisen positiivista suhtautumista todellisuuteen. Henkilö saatta puhua hymyillen ja hilpeästi vaikeistakin elämänkokemuksista vailla mitään tunnekosketusta niihin. On vaikea arvioida, paljonko sosiaalinen media ruokkii tätä käytöstä, mutta yleisesti ongelmakeskeinen puhe, eli keskustelutavat, jossa luodaan alttari traumoille ja muille ikäville asioille, varmasti lisää näitä. Tarvitsemme pätevää mielenterveystyötä siksi, että mielen haavat osataan sekä avata että sulkea. Samalla tulee nähdä se, ettei mielenterveystyön näkökulman tule ohjata kaikkea, esimerkiksi sitä, millaista maailmaa meistä kukin tarkkailee. Mielenterveys on vain yksi aspekti, aivan kuten muu terveys ja raha. Turha mielenterveyttä on korkeimmalle jumaloida.

Itse ajattelen, että ne arkisanat joita käytämme, kertovat paljolti meidän kehollisista latauksista. Kun lyö vasaralla sormeen ja huutaa perkele, niin silloin ajattelu ja toiminta ovat harmoniassa. Perkele kuvastaa tilanteen kivuliasta luonnetta hyvin. Ei sovi tahallisesti itseään hakata. Varsinaiseen heikkouteen ei kenenkään tulisi pyrkiä, aivan kuten typeryyskään ei ole hyve, eli tulisi olla rehellinen sen suhteen, mikä tekee meistä heikkoja. Isku sormeen tekee meistä heikkoja, siispä perkele. Liika vahvat ovat puolestaan taipuvaisia murtumaan, joten heissäkin on keskeinen määrittelevä heikkous. Se, missä menee meidän sisäiset rajat, on itsereflektiota.

Kun muksu oli pieni, saatoin kesken iltasadun keksiä että joku tarinan hahmoista sanoi: "perkele!". Muksu repesi kovaan nauruun kuullessaan kielletyn sanan. Tämä on tilannetajua, sanokoot hyve-eetikot mitä vain.