Ymmärrys ja etiikka

Ymmärrystä on ainakin kahdenlaista. Ensimmäinen on tajuamista. Silloin ymmärretään jonkun toisen toimintaa empatisoimatta sitä, eli tuntematta myötätuntoa siihen, miksi toinen toimii kuten toimii, mutta kuitenkin toiminnan johdonmukaisuus tajuten. Saatetaan ymmärtää esimerkiksi Hitlerin poliittisia mielenliikkeitä, vaikka ei hyväksyisi Hitlerin käytännöntoimia. "Ymmärrän, miksi Hitler teki tuon ja tuon poliittisen päätöksen". Tällainen ymmärrys vaatii yleensä paljon taustatietoa, mutta etenkin em. tilanteissa historian tuntemusta.
Silti mitään täyttä varmuutta "ymmärryksen" vastaavuudesta totuuteen ei ole. Ehkä Hitler toimi miten toimi ihan vain siksi, että verensokeri sattui olemaan alhainen, ja hänen piti päästä uudelle huumepiikille. Nopea poliittinen päätös tehtiin harkitsematta ja keskittymiskyvyn puutteessa.

Toinen tapa ymmärtää on empaattisempi. Siinä ihminen samaistuu jonkun toisen toimiin ja oloon, ja ymmärtää häntä siksi. Exmasentunut voi ymmärtää masentunutta, exjuoppo voi ymmärtää juoppoa, exnarkki voi ymmärtää narkkia. Näin ymmärryksellä on syvempi henkilökohtainen yhteys. Se on henkilökohtaisempaa kuin pelkkä "tajuaminen".

Kumpikaan näistä kahdesta ymmärryksen tavasta ei ole toistaan parempi. Ne ovat vain erilaisia ymmärryksen muotoja. Molemmissa on myös riskinsä, kuten kaikessa. Hitlerin poliittista etiikkaa ei voida hyväksyä/hylätä hänen narsismiinsa ja narkomaniaansa vedoten, ja toisaalta hänen poliittista johdonmukaisuuttaan ei pitäisi arvioida em. ongelmien kautta.

Eli jos julistat olevasi ymmärtävää sorttia, se ei kerro sinunkaan moraalistasi vielä yhtään mitään. Se ei kerro tajuatko asioita vai empatisoitko ihmistä. Ja vaikka kertoisikin, sekään ei kertoisi moraalistasi vielä mitään. Silti ymmärtäminen nähdään yksiselitteisesti eräänlaisena "hyvänä rakkautena". Tämä on suuri voitto narsisteille, joiden itseilmaisu on rajatonta, ja joiden itseilmaisua ei saisi kyseenalaistaa. Narsisteja pitäisi jaksaa ymmärtää loputtomiin, ja se on ihmisraukalle mahdotonta. Empaattinen ymmärtäjä väsyy ja riutuu pois, ja tajuajakin vain sotkee logiikkansa narsistin kroonisesti poukkoilevaan itsekeskeiseen mielikuvitukseen. Lopulta kukaan ei oikeasti ymmärrä narsistia, ja narsistikin vain vajoaa yhä syvemmälle yksinäisyytensä suohon.

Runoilija Pentti Saarikoskikin kritisoi kerran sitä, että muut ihmiset (kriitikot) eivät ymmärtäneen häntä ja hänen runojaan, ja etenkin sitä, että hän tulee aina yllättävistä kulmista, ja että se tulisi vain hyväksyä. Tulisiko? Tuleeko kaikki yllättävä vain hyväksyä? Tuleeko kaikkea uutta ja yllättävää edes pyrkiä ymmärtämään?

Pentti uskoi lisäksi, että älykkyys antaa anteeksi kaiken moraalisesti arvelluttavan toiminnan. Pentti julisti itse itsensä neroksi ikään kuin oikeuttaakseen kaiken jo tehdyn. Paljon hän tekikin. Hyvää ja pahaa.

Huomaa: pelkkä mielikuvitus on mielikuvitusta. Se kyllä pysyy päänsisällä ja maalaa omaa ymmärrystään maailmasta, eikä se tee vielä kenestäkään hyvää tai pahaa, eikä se yksistään vielä tuo hyötyä tai tuhoa muiden elämään. Vasta itseilmaisu pyrkii näkyväksi.
Itseilmaisu on tietoista mielikuvituksen tuomista yhteiseen todellisuuteen. Itseilmaisun kautta sanat ja teot syntyvät maailmaan. Silloin myös persoona syntyy ja tulee näkyviin kaikkine rajoituksineen. Runonlausuja lausuu runon, pidetäänpä runolausujasta/runosta tai ei. Mutta siinä hän on. Runoilija omassa persoonassaan.
Herkkä runonlausunta on arvelluttavaa puuhaa esimerkiksi silloin, kun olet juuri äskettäin murhauttanut satojatuhansia "väärärotuisia" kaasukammiossa, kuten jotkut natseista tekivät. Olivat olevinaan niin hartaita, mutta toimivat silti julmasti.
Pentti Saarikoski vihasi kansallissosialismia, mutta hän oli paljon muutakin kun pelkkä natsien vihaaja.

Pentti ei ollut ihmisenä nero. Puolassa hän vei likaiset alusvaatteensa silitysliikkeeseen, koska luuli sitä pesulaksi. Siellä likaiset alusvaatteet silitettiin ja viikattiin viimeisen päälle. Palattuaan hän ymmärsi virheensä, mutta ei kehdannut enää pesetyttää vaatteitaan. Tällainen ei kuulosta neron puuhastelulta, vaan inhimilliseltä asialta, ja typerähköltä nololta kämmiltä.

Pentin tapauksessa "neroudessa" oli kyse enemmänkin kielellisestä lahjakkuudesta, mutta myös tunne-elämän sairaudesta (alkoholismista), eikä siis varsinaisesta nerona olemisesta. Tosin osasihan Pentti olla aika-ajoin myös nerokas. Ehkä juuri siksi, että hän todella tuli täysin yllättävistä näkökulmista. Maailma on tällä tavoin hauska paikka.

Mutta pointtini ei ole narsismissa, vaikka monia se kiehtookin, vaan kommunikaatiossa yleensä. Kaikenlainen keskusteluyhteys vaatii itseilmaisua. Se vaatii kielenkäyttöä, tiettyjä äänenpainoja tai eleitä. Jotakin sellaista, jonka vastapuoli myöskin ymmärtää ilmaisuksi. Että minä todella olen lähettänyt sinulle jonkin viestin ja sanoman.
Persoonaksi syntymisen vaatimus on siinä, että ilmaisu tehdään niin selkeästi, että viesti todella menee perille. Muuten se ei ole vielä ilmaisua, vaan enemmänkin arkaa pyyntöä ymmärrykseen tyyliin "olisitko niin kiltti ja yrittäisit ymmärtää minua?".
Jos sanon esimerkiksi olevani vihainen, niin sinun tehtäväsi ei ole analysoida vihaani. Sinun tehtäväsi ei ole itseilmaisullisesti sanella, miten minun asiani muka todellisuudessa olisi. Sellainen on narsismia ja narsistista selitystä. Se on rajatonta (minun rajojani kunnioittamatonta) itseilmaisua ja päälle päsmäröintiä. Asioiden kääntämistä yhteen ja samaan mielikuvitukseen sopivaksi.
Minun tehtäväni on hahmottaa oma vihani ja sen luonne. Siksi minun on kurkotettava totuuteen, jota en voi koskaan täysin ymmärtää.

Uhriutujat taas eivät ilmaise itseään. He antavat pelkkiä vihjeitä todellisesta tilastaan. Muiden pitäisi jotenkin ymmärtää uhriutujaa, ja se ymmärrys on silloin muilta pois. Uhriutujat alitajuisesti manipuloivat todellisuutta ikään kuin muita ihmisiä ei saisi edes ymmärtää, esimerkiksi vahvan ihmisen vihaa ei saisi ymmärtää, vaan ymmärrystä tulisi tarjota vain ja ainoastaan uhriutujalle ja hänen mystisille tarpeilleen. Se on poissulkevaa ymmärryksen kaipuuta.
Jos minä olen vihainen, minun tehtäväni on ymmärtää omaa vihaani, eikä siis vihan kohteen vihan pelkoa. Toisaalta jos minä pelkään vihaa, siihenkin on syynsä. Minun vastuullani sekin. Huomautan vielä, että viha ei ole sama asia kuin raivo tai julmuus.
Näkymätön viha tekee ihmissuhteista latistuneita ja masentuneita. Siitä puuttuu persoonien omat rajat. Toinen vain ilmaisee rajattomasti ja toinen vain vihjailee mitä ehkä haluaisi. Se ei oikein toimi.
Ja kuten alkuun sanoin, ihminen voi kyllä tajuta toista, tai syvemmin ymmärtää toista, mutta kumpikaan näistä ei ole toinen toistaan parempi vaihtoehto. Eivät ne vielä kerro esimerkiksi moraalin luonteesta (arvoista) tai rakkauden olemuksesta mitään.

Rakkauselämä vaatii hyvää ja molemminpuolista rajoitettua itseilmaisua, ja juuri tuo "rajoittaminen" on vaikeaa. Mistä minun valtakuntani alkaa, ja hänen päättyy? Mihin totuus päättyy, ja mielikuvitukseni alkaa? Ja kun ilmaisen mielikuvitustani, miten tarkasti se kertoo niistä asioista, jotka ovat totta?
Yksi hyvä määritelmä olisi: jos asia suututtaa, sillä on jokin viesti. Toisaalta suuttumus jokaisesta asiasta on rajatonta itseilmaisua.
Narsistia on vaikea rakastaa, ja siksi narsistin rakastaminen on niin koukuttavaa puuhaa, koska rakastaja tuntee olonsa tärkeäksi nimenomaa rakastaessaan JUURI tätä henkilöä ja JUURI sillä rakastamisen tavalla miten hän nyt sattuu narsistia rakastamaan.
Narsistia taas kiinnostaa vain oma maailma ja oma mielikuvitus. Muut ovat hänelle instrumentteja, välineitä, hyödyn tuojia ja yleisöä.
Rakkaushan on aina hyvä ja hyödyllinen juttu, vai onko? Mitä se rakkaus olikaan? Onko se sitä mitä JUURI minun mielikuvitukseni sattuu siitä JUURI nyt ajattelemaan?
En avaa rakkautta nyt. Rakkauden totuuteen kuuluu olennaisesti mm. sen ehdottomuuden tasot, symmetria, kauneus yms..

Lemmikkejä on helppoa rakastaa, koska lemmikeillä ei ole oikeasti omaa valtakuntaa. Niitä paapotaan ja hoidetaan, mutta eivät ne johda taloa. Lemmikit eivät soita vaikeita puheluita tai mieti ruokalistaa valmiiksi, paitsi ehkä jotkut edistyneimmät koirat. Lemmikit eivät laske talouden tuloja ja menoja ja totea ääneen ollaanko sitä köyhiä vai ei. Lemmikkien kanssa ei tule konflikteja siitä, kenen vastuulla on mikäkin. Kuka hoitaa ja mitä. Nämä ovat vastuullisten aikuisten ongelmia.
Rakkauteen liittyy vastuullisuus.

Samasta syystä julkkiksia on helppo rakastaa. Ne elävät vain rikastettuina mielikuvina meidän oman päämme sisällä. Eivät ne ole sellaisenaan totta. Eivät he auta meitä vaikeiden päätösten ja askareiden parissa. He ovat jotenkin ylväitä tekemättä kuitenkaan mitään todellista meidän eteemme. Emme me osaa kuvitella heidän paheitaan.
Sitten taas ne läheiset jotka tekevät meidän eteemme jotain aitoa, niin miten suhtaudumme heihin? Itsestäänselvästi ja kärkkään arvostelevasti? Ehkä jopa väheksyvästi? Vai rakastaen?

Jos sanon etten ymmärrä narkkareita olen tietysti paha ihminen. Jos joku toinen sanoo ymmärtävänsä narkkareita, vaikka sitten narkkarin masennuksen takia, tai oman huumeidenkäyttönsä takia, niin hän on tietenkin hyvä ihminen. Vahinko vain, että tällaisessa päättelyssä moraali (käsitys hyvästä ja pahasta) menee pahasti metsään.
Minulla ei ole kosketusta huumeisiin, miten voisin siis ymmärtää niitä? Ja jos joku haluaa pakottaa minut huumehelvettiin ihan vain siksi, että kokisin sen itse, eikö hän ole silloin paha ihminen pahoine motiiveineen ja pahoine tahtoineen ja mukahyvine intentioineen? Eikö hänellä ole tahto saattaa minut kurjuuteen?
Pyrkimys ymmärrykseen ei ole mikään ultimaattinen ja varma rakkauden osoitus.
Sama homma masennuksissa. Miksi kaikkien pitäisi kokea ikävä ja julma masennus?
Unohdetaan kuluttava kostomentaliteetti ja aletaan rakastaa. Ja aloitetaan niistä lähimmäisistä.
Narkomania eli huumehelvetti ja masennus ovat molemmat ikäviä asioita.